year after year

Tihkusade mutta takin alla lämmin. Pimeät pellot ja metsiköt, taajaman omakotitaloissa verhojen takaa kuultavat valot. Märkä asvaltti kiiltää katuvalojen kelmeän hohteen jättämissä varjoissa, tuoksuu syys ja tuoksuu yö. Kylä on sulkeutunut taloihin, aivan tavallinen arki-ilta ei houkuttele enää iltayhdeksältä ulos montaakaan hahmoa. Tien varressa löyhähtää muisto kuolemasta. Vaikka pientareen vierus pensaineen on pimeä, tiedän siellä makaavan supikoiran olevan syy vanhan veren hajuun. On aika hiljaista, luulen. Oikeasti kuulen vain Spotify-listaani, joka lie osasyy siihen, miksi syysillan tunnelma läikkyy niin väkevänä. Tähtiäkään ei havaitse pilvipeitteen lävitse, mutta silti juuri tämänkaltaiset keltaiset hetket veljineen ovat elämän syvintä viljaa ja kauneinta savea. Vuosi toisensa jälkeen pakahdun tästä pysyvästä pimeästä ja sen koleista valokiiloista yhä uudelleen. Miksi näitä hienoja annettaisiin, jos ei olisi luotu edes yhtä, jolle nämä ovat kaikki?

 Enää kaipaan vain sitä vapautta, jonka saan kunhan kokeet ovat takana.