Perjantaina pääsin eroon siitä, mihin olin niin lopen kyllästynyt. Tein parhaani ja koe oli vaikea, hyvä. Illalla tuli flashbackejä esseisiin jääneistä vääristä määräisyysmuodoista, mutta kaikenkaikkiaan ihmettelen vain, miten yhteen vihkoon sai käytettyä sen kaiken kuusi tuntia, luulin ennen sen olevan mahdottomuus.
Oon tyytyväinen, miten oon oppinut ymmärtämään kolmea lausetta lukuunottamatta kaiken. Loppu ei ole kiinni musta. Laskin pisteitä, enkä usko esseen pelastavan mua. Pienet epäonnistumiset tekee hyvää ja pettyminen on ihan terveellistä. Silti myönnän, että optimismi ei vielä luopunut toivosta, kun eihän se osaa todennäköisyyslaskentaa.
Muuten päivät on ollut syyskuuta ja tavallista.
 |
| Tänään otin kotona takin pois ja löysin esimakua siitä, mitä mun tukassa mönki. |
 |
| Tiistaina mietittiin, millä kaavalla iloisia päiviä tapahtuu, |
eikä keksitty niiden vaihteluvälille mitää vakiota. Perjantai-iltana tulin taas onnelliseksi, kun mun ratsu loikki niin hienosti puomien yli ja me onnistuttiin yllättäen jo toista kertaa. Ensi viikolla aion kiivetä satulaan neljästi, koska ei se viimeinen kuusituntinen siihen kaadu, toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti