Siitä huolimatta, että tästä syyskuusta oli etukäteen varoitettu, abisyksyn kuormittavuus lyö vasten kasvoja kovaa ja vielä paljon pahemmin kuin odotin. Tunneilla ajan käytön järkevyyden raja-arvo lähestyy nollaa, ja ristiriita on siinä, että tuntuu että ylisuorittaa koulua joka hetki, mutta todellisuudessa lukeminen ei edisty ollenkaan. Ylikylläinen opiskeluliuos saostuu pienimmästäkin kolhusta, ja stressi-itkujen kautta tilalle liukeni tappava väsymys jolta ei saa tehtyä mitään. Hajottavaa tämmönen antielämä.
Luojalle kiitos, näitä päiviä on edessä vähemmän kuin mulla on takana vuosia. Hyvää myös, että mulla oli arvontatuuria ja sanataitoa toisen kotimaisen kuuntelussa, siitä ei sentään mun kirjaimet jää kiinni.
Viikonloppuna oltiin kaksi päivää rakkaiden ja parhaiden kesken Toijala-Hämeenlinna -akselilla juoksemassa kiekkoa kiinni, lähettiin lämppä-lämpämppää, juotiin pelkkää urkkarii eikä nukahdettu keskelle pukkarii. Ja saatiin se mitali, mitä lähetiin sieltä hakemaan. Mietin, että tuollaiset nauravat porukat on pienelle ihmiselle ihan valtavan hyvää.
Kuitenkin viikonloppu oli vain saareke tässä opiskeluksi kutsutussa dystopiassa, jonka kuulemma itse olen itselleni valinnut. Kuinka lohduttavaa. Matikantunnista tuli mieleen Kymmenen pientä neekeripoikaa, kun abit yksi toisensa jälkeen katoavat pois jättäen jälkeensä vain keskeytyslapun. Mä pysyn siellä vaikken osaa innostua epämääräisestä kertauskurssista vanhentuneella kirjalla, koska loppujen lopuksi juuri matikka ja fysiikka tuntuu kemiaan verrattuna niin ihanilta ja kiehtovilta. Vad synd att jag inte får studera dom så mycket. Mäkin kyllä pääsin dekkarihahmoksi, mutta enkun kurssin osalta. Kaikkea (mitään) ei vaan pysty nyt.
Elämä mulla on sua ikävä. Haluaisin pohtia pakolaiskriisiä, kirjoittaa suomenkielisiä esseetekstejä ja nähdä elokuvia. Odotatteko mua siellä jossain vielä muutaman viikon?
Ne odottaa rakas, elämä odottaa sua. Ja sä saat nähdä sen ja elää sen kanssa vapaana tuollaisista, jotka on hetken tärkeitä, muttei sitten kovin. Mä näin parrakkaan uskonnon opettajan kirjastossa ja se sanoi teistä siellä, että toivoo, ettette ahdistuisi niin paljon. (Kun kuulemma osa ahdistuu niiden loppujen puolesta)
VastaaPoistaElän hurjassa nostalgiassa täällä, kun tärkeät kokeen, suuret ahtaat päivät on niin kaukana. Mutta en sano, että oisin voinut, vaan että aion. Ja mä toivon, että säkin sanot niin mahdollisimman pian.
:) Yritän uskoa sua viisaampaa ja selvitä silleen, että se riittäisi myös mulle ittelleni. Kun ei näillä kokeilla kenellekään muulle oo väliä, tavallaan hyvä.
VastaaPoista