say you'll remember me

Vuorokaudet ovat yllättäneet. Kaivatulla vapaudella, valolla ja ihanuudella muutamaa päivää liian aikaisin, luullen että varmana osaan ja luottaen että hyvin menee. Ei mennytkään ei, taidan käydä korottamassa keväällä että saan ne lähtöpisteet miiden edestä uskon yhä osaavani tarpeeksi, vaikken saanutkaan sitä näytettyä vielä. Voi toki olla, että kehittelin vain psykologisen defenssin enkä suostu myöntämään että se olin minä joka olin huono eikä se koe. Harmitti, olin niin varma että onnistun, tein niin parhaani. Yllätyin kyllä siitäkin, miten nopeasti huomasin että ehkä pieni takaisku on selvittävissä. Ruotsi kuulemma meni sittenkin hyvin. Yllättävää sekin.

Ja yllätys oli myös yön sudenhetki jo illasta alkaen, yllätys myös valkoinen ruusuke kouluratsastuksesta. Ja sekin, että johonkin tottunut ihminen saa turvaa ja pysyvyyttä, kun saa suuret kokeetkin ohitettuaan tulla kotiin, heittää päiväpeiton petaamattomalle sängylle, ottaa esille koulukirjat ja puhelimen ja viettää seuraavissa hetkissä aikaa lähinnä jälkimmäisen kanssa. Ettei tarvitse leikkiä vapaata ja onnellista vaan saa edelleen elää siinä sängyllä, torkkua maolinsa päällä, niin kuin aina tähänkin asti.

Pieni yllättymisentunne jatkuu aina vaan. Katsoin vahingossa videon massapoplaulajattarelta, ja rakastuin ihan valtavasti, vaikka luulin etten ikinä voisi. Vain yhteen videoon ja sen lauluun, mutta ensisilmäyksellä ja liikaa. Kahdessa vuorokaudessa mä oon sulanut tolle tarinalle yli kaksikymmenentä kertaa.

Ja sitten löysin idolin, joka näyttää mun koiralta. Se lähti siitä, että hyödyntöntä murehtia koska mitään ei voi tehdä ja sitten katsoin siitäkin videon ja muistin lapsuuden hämäristä karvaisen kakun.

Olen 18, koulua on vain viisi kuukautta jäljellä ja siksi kai tunnen juuri sitä nuoruuden kiiltokuvaa: koko maailma on auki ja kaikki on mahdollista. Haluaisin uskaltaa lähteä, hetkeksi. Yritän, mutta paypal-tiliä ei saa ilman luottokorttia, joten hurjat itsenäistymisen siiveniskut tukahtuvat kun pitää käydä kysymässä äitiä apuun.

and every night has its day, so magical

keep looking up

On varmaan ihan hyvä unelmoida, lukea Imagea ja harjoitella youtubemaailmaan sukeltamista, koska se kertoo siitä että mun suhde siihen y:llä alkavaan elämäntarkoitukseen on normalisoitunut. Tunteja h-hetkeen on 42 ja mulle luku näköjään tarkoittaa tunteja aikaa omalle elämälle. Hassua, missä se aika kiireettömään lehden lukemiseen ja maailman ihmettelyyn löytyikin. Vielä pari viikkoa sitten en olisi kuollaksenikaan veikannut näiden päivien sisältävän tätä kaivattua rauhaa.

Meillä on onnellinen kissa. Se metsästää keskimäärin päästäisen päivässä, kävelee sisälle pari kertaa päivässä kehräämään silitystä, pussailemaan koiria ja torkkumaan vuoronperään jokaisen sängyllä. Joskus se syö vähän Whiskasia ja lähtee sitten taas pihalle leikkimään. Ikkunasta sen näkee usein, kun se hiipii, hyppii ja kiipeilee puissa. Iltaisin se seuraa kilometrejä, kun kävelytän koiria hihnassa, ja pelkään pienen mustan puolesta kun se niin vapaasti kipittää hiekkateitä ja ryömii katuojissa, maukuu jos jää liikaa jälkeen meistä. Autoja se varoo tarkoin, onneksi, mutta silti perhe pudistelee päätään Mintulle, joka on aivan liian sosiaalinen ja erityisesti valtavan onnellinen kissa.

Ensi jakso tulee olemaan täydellinen ja syysloma myös, lähinnä vain siksi että kummassakin on niin monta aikaa ilman määrää tai määrättyä.

tuuli kutsuu lentämään

Maanantana mietin kuinka huussi olisi ehkä cooleinta ikinä mun tulevaisuuden perheen ekotaloon. Muistin, että olen tarpeeksi vanha auttamaan itse, edes vähän, ja mietin voisiko kommuuniasuminen olla jokin vaihtoehto? Sekin olisi niin hippiä ja niin vau.

Voisin vain juosta tekemään ja vaikuttamaan, tilaan kirjan joka muuttaa kaiken ja toivon etten kuole maailmankieleen. Mun pitää oppia sitä joskus ja juuri tästä on hyvä aloittaa. Voi ilmastonmuutos ja että kuinka raha määrää sitäkin niin paljon. Täytyy saada tietää ja oppia niin paljon että tiedän mitä tehdä. Ensisijaisintahan olisi opiskella lukio ensin alta, tämä on tärkeää ja liittyy paljon isompaan tehtävään. En vain malttaisi odottaa että pääsen tekemään enemmän.

Mä luulen, että mä puhun intohimosta ja kutsumuksesta ja sellaisista suurista ihmeellisistä asioista, kun puhun nyt. Ehkä ihmeellisintä on se, miten mun silmät loistaa tahdosta laittaa elämäntyö meidän maapallon pelastamiseen. Tässä pakahduksessa on vaikea uskoa, etten muka aina ole nähnyt mun elämäntehtävän liittyvän tähän. Miten olen voinut luulla haluavani vaikka nyt lääkäriksi? Oi, tuntuu hyvältä muistaa millä mun "opiskelu, työ ja tulevaisuus" -laatikon saa loistamaan niin, että se houkuttelee melkein liikaa. Kutsumustyö, josta en tarkkaan kyllä vieläkään tiedä, mutta tiedän minne päin se puhaltaa.

Jos mulle on paikka todella olemassa? Jos jokaiselle ihmiselle todella on paikka jossakin? Jos Luther oli oikeassa?

oikeita sanoja ja paloja

Perjantaina pääsin eroon siitä, mihin olin niin lopen kyllästynyt. Tein parhaani ja koe oli vaikea, hyvä. Illalla tuli flashbackejä esseisiin jääneistä vääristä määräisyysmuodoista, mutta kaikenkaikkiaan ihmettelen vain, miten yhteen vihkoon sai käytettyä sen kaiken kuusi tuntia, luulin ennen sen olevan mahdottomuus.

Oon tyytyväinen, miten oon oppinut ymmärtämään kolmea lausetta lukuunottamatta kaiken. Loppu ei ole kiinni musta. Laskin pisteitä, enkä usko esseen pelastavan mua. Pienet epäonnistumiset tekee hyvää ja pettyminen on ihan terveellistä. Silti myönnän, että optimismi ei vielä luopunut toivosta, kun eihän se osaa todennäköisyyslaskentaa.

Muuten päivät on ollut syyskuuta ja tavallista.

Tänään otin kotona takin pois ja löysin esimakua siitä, mitä mun tukassa mönki. 

En siis mee metsään viikkoon, päätin.

 Tiistaina mietittiin, millä kaavalla iloisia päiviä tapahtuu,

eikä keksitty niiden vaihteluvälille mitää vakiota. Perjantai-iltana tulin taas onnelliseksi, kun mun ratsu loikki niin hienosti puomien yli ja me onnistuttiin yllättäen jo toista kertaa. Ensi viikolla aion kiivetä satulaan neljästi, koska ei se viimeinen kuusituntinen siihen kaadu, toivon. 

year after year

Tihkusade mutta takin alla lämmin. Pimeät pellot ja metsiköt, taajaman omakotitaloissa verhojen takaa kuultavat valot. Märkä asvaltti kiiltää katuvalojen kelmeän hohteen jättämissä varjoissa, tuoksuu syys ja tuoksuu yö. Kylä on sulkeutunut taloihin, aivan tavallinen arki-ilta ei houkuttele enää iltayhdeksältä ulos montaakaan hahmoa. Tien varressa löyhähtää muisto kuolemasta. Vaikka pientareen vierus pensaineen on pimeä, tiedän siellä makaavan supikoiran olevan syy vanhan veren hajuun. On aika hiljaista, luulen. Oikeasti kuulen vain Spotify-listaani, joka lie osasyy siihen, miksi syysillan tunnelma läikkyy niin väkevänä. Tähtiäkään ei havaitse pilvipeitteen lävitse, mutta silti juuri tämänkaltaiset keltaiset hetket veljineen ovat elämän syvintä viljaa ja kauneinta savea. Vuosi toisensa jälkeen pakahdun tästä pysyvästä pimeästä ja sen koleista valokiiloista yhä uudelleen. Miksi näitä hienoja annettaisiin, jos ei olisi luotu edes yhtä, jolle nämä ovat kaikki?

 Enää kaipaan vain sitä vapautta, jonka saan kunhan kokeet ovat takana.

mun on hyvä näin

Hyvä maanantai, koska

          löysin mun kuusi viikkoa kadoksissa olleet avaimet, pääsen taas mun lokerokaappiin, kotiin ja saan avattua pyörän lukon. Olin mä arvannut, että ne löytyy niin kun asioilla on tapana, mutta en malttanut odottaa tätä päivää.
          sain mun ensimmäisestä yliopistokurssista viis kautta viis. En käsitä, miten onnistuin siitä tentistä kaapimaan nelosen, koska en vieläkään ymmärrä meijän matikanopen ohjelmointihypetyksestä, mutta ilmeisesti tajusin kuitenkin jotain siitä oudosta maailmasta mihin olin kesän yrittänyt tutustua.
         kemian prelistä tuli ihanan onnistunut kirjain ja nyt vain toivon, että jos käytän kolme kertaa enemmän aikaa ja huolellisuutta ylppäreihin, sieltäkin tulisi sama.

Toisaalta en ole lukenut tänään yhtään, koska olen kirjoitellut mun blogeja ja päiväkirjaa ja iloinnut siitäkin, kun sain kauan odottamani kesällä otetut kuvat vihdoin itselleni, ja että kuvat on vielä onnistuneita. Mutta en jaksa kantaa lukemattomuudesta murhetta. Yksi hyvä maanantai on ihan okei pitää.

yksi niistä kivoista kuvista

arvaa mitä oon miettinyt

Mun opiskeluprotolyysi saavutti lopultakin tasapainotilan, jee. Eli tuli sellainen olo, että mä osaan riittävästi ja ehdin vielä kyllä oppia sen mitä pitää. Ei mun ykstoista päivää hirveästi tästä muutu, mutta onpahan rauhallisempi mieliala ja lupasin itselleni, että saan nyt käydä perjantai-illalla tallilla hyppäämässä yhden luokan. Mun ruotsiharmituskin helpotti, kun sain sitä vähän märehtiä ja muistin, että mähän olen kuitenkin tehnyt parhaani ja sen pitää riittää.

Sain maistella hevosmaailmaa muutaman tunnin tänään, kuunnella kisatarinoita ja puhetta ponisuvuista ja klinikkamaksuista. Mun täytyy sukeltaa sinne syvemmälle, koko se maailma on mun paikka ja mun pitäisi kuulua sinne enemmän kuin mä vielä kuulun.

Mietin, että mä oon tehnyt suuria valintoja elämässäni. Taas, kun eläinlääkiksen kautta avautuva hevosalan ammattilaisuus lipui ajatuksiini, rupesin pohtimaan, teenkö oikein kun päättäväisesti torjun sen elämäntyön, elämäntavan, ja painan mun intohimoa vain harrastukseksi. Se voisi olla niin mun koti, ne piirit, kotimaan kilpailut ja kaikki ne upeat nelijalkaiset.

Samalla tavalla mua pelottaa, jos valitsenkin väärin kun sysin kaiken mulle niin luontevan, helpon, ihanan ja inspiroivan humanistisen pohdinnan, historian, kielen, filosofian ja kulttuurin niin ikään harrastukseksi ja vietän työaikani Maolin ja funktioiden kanssa. Mitä jos mun ei olekaan määrä kituuttaa eteenpäin matemaattista alaa, kun mun lahjakkuudesta suurempi osa lentää jossain ihan muualla ja numeeristen tehtävien pohtimisen sijaan kirjoitan mieluummin matikantunnit pitkät päiväkirjaan?

Kuitenkin mä edelleen arpomisestani huolimatta valitsisin samoin, valitsisin asiat juuri näin kuin ne on. Humanistinen kulttuuri ja maailman upeimmat kavioeläimet ihmisineen on mun koko elämä, mutta mä en aio pilata sitä elämää tekemällä niistä mulle työtä. Sillä mä oikeasti uskon, että olisi virhe jos mun ammatti olisi hevosmaailmassa tai filosofisessa pyörittelyssä. Koska enemmän kuin pohdiskelija ja enemmän kuin intohimoinen hevosharrastaja mä kuitenkin olen idealisti ja maailmanparantaja, ja mä luulen että mun kuuluu työopiskella jotain kunnollista ja pätevää, kenties juuri sitä matemaattista juttua, että pääsen oikeasti vaikuttamaan ja muuttamaan tätä maailmaa.

Sitten keski-ikäisenä näen ehkä, luulinko oikein, mutta etukäteen en tiedä. Pitää katsoa ja kokeilla ja olla päätymättä Viikkiin.

Ps. Syksy on kaunis.

kun sä et usko voittoon

Jos mulla on huono päivä, viikonpäivä on varmaankin torstai. Tuntuu väärältä valittaa näin paljon, kun taustalla kaikki on hyvin, on ihan onnellinen ja hymisee salaa sille, että on kiva että elämä tuntuu niin paljolle, vaikkakin sitten kurjalle niin jo tunteminen itsessään on mukavaa. Valitan kuitenkin ja tarvitsen sen anteeksi, kai saankin. 

Pimeä ja harmaa on rakkautta, koska ne ei vaadi multa mitään. En pystyisi valkean kevään ja täyden kesän vaatimuksiin ja energiaan. Pilvet ei lisää kuormaa ja se on nyt aika tärkeetä. Vaatimattomuuden jälkeen, pitkän pimeän jälkeen, jaksaa iloita auringosta, mutta siihen tarvitaan nämä tummat kuukaudet ennen.

Kuuntelukoe ei jännittänyt tai stressanut yhtään. Omituista, kun keväällä bilsan aiheuttama paniikki oli niin valtava.

Saatiin opettajilta alustavat, väärää ylimääräistä tietoa vaikka kaikki oikein. Ei sillä ole mitään väliä mutta harmittaa yhä vielä. Itkin kahdelle opettajalle ja melkein yhtä paljon kuin mun kirjaimen viivojen lisääntyminen mua ärsyttää se, että piti ottaa tämäkin näin vakavasti tunteella. Pakkoko olla niin optimisti että joutuu pettymään. Vmp. 

Kaipaan vuodentakaista, hissakolmosta ja kaikkea sitä inspistä. Kuitenkin valitsisin koska tahansa nämä harmitukset tuon kanssa, joka mulla nyt on ja silloin puuttui. Tuo lohduttaa kaikkein parhaiten ja tänäänkin muistutti, että se on vaan torstai kun ärsyttää näin. Tää mun torstaivamma.

kuka päättää ketkä saa onnistua

Siitä huolimatta, että tästä syyskuusta oli etukäteen varoitettu, abisyksyn kuormittavuus lyö vasten kasvoja kovaa ja vielä paljon pahemmin kuin odotin. Tunneilla ajan käytön järkevyyden raja-arvo lähestyy nollaa, ja ristiriita on siinä, että tuntuu että ylisuorittaa koulua joka hetki, mutta todellisuudessa lukeminen ei edisty ollenkaan. Ylikylläinen opiskeluliuos saostuu pienimmästäkin kolhusta, ja stressi-itkujen kautta tilalle liukeni tappava väsymys jolta ei saa tehtyä mitään. Hajottavaa tämmönen antielämä.

Luojalle kiitos, näitä päiviä on edessä vähemmän kuin mulla on takana vuosia. Hyvää myös, että mulla oli arvontatuuria ja sanataitoa toisen kotimaisen kuuntelussa, siitä ei sentään mun kirjaimet jää kiinni.

Viikonloppuna oltiin kaksi päivää rakkaiden ja parhaiden kesken Toijala-Hämeenlinna -akselilla juoksemassa kiekkoa kiinni, lähettiin lämppä-lämpämppää, juotiin pelkkää urkkarii eikä nukahdettu keskelle pukkarii. Ja saatiin se mitali, mitä lähetiin sieltä hakemaan. Mietin, että tuollaiset nauravat porukat on pienelle ihmiselle ihan valtavan hyvää.

 Kuitenkin viikonloppu oli vain saareke tässä opiskeluksi kutsutussa dystopiassa, jonka kuulemma itse olen itselleni valinnut. Kuinka lohduttavaa. Matikantunnista tuli mieleen Kymmenen pientä neekeripoikaa, kun abit yksi toisensa jälkeen katoavat pois jättäen jälkeensä vain keskeytyslapun. Mä pysyn siellä vaikken osaa innostua epämääräisestä kertauskurssista vanhentuneella kirjalla, koska loppujen lopuksi juuri matikka ja fysiikka tuntuu kemiaan verrattuna niin ihanilta ja kiehtovilta. Vad synd att jag inte får studera dom så mycket. Mäkin kyllä pääsin dekkarihahmoksi, mutta enkun kurssin osalta. Kaikkea (mitään) ei vaan pysty nyt. 

Elämä mulla on sua ikävä. Haluaisin pohtia pakolaiskriisiä, kirjoittaa suomenkielisiä esseetekstejä ja nähdä elokuvia. Odotatteko mua siellä jossain vielä muutaman viikon?