On taas yksi sunnuntai lisää, kun on soitettava Anssi Kelan murhabiisiä. Sunnuntai, joita tullee uusia tämänkin jälkeen, sunnuntai, joihin alkaa jo turtua mutta kyyneleet eivät halua vieläkään loppua. Kaiken haluamattomuus on muutenkin tässä se ongelma, itseaiheutettu edelleen, sama edelleen, ratkaisematon, edelleen.
Uudessa pikkumäkissä on sentään maailman täydellisimmät kajarit kuunnella murhasanoja, ja ennen viikonloppuiltoja elämä oli mahdollista. Silloin menetin sitsineitsyyden pikkumustassa, nautin korkeakulttuurista, sain ikioman huonepalmun ja matikkayliopisto harmitti mutta vaikuttamisintohimo ilahdutti. Ja tein investoinnin (vapaaehtoisen köyhtymisen), mutta onpahan nyt pieni täydellisillä kaiuttimilla muistuttamassa, kuinka tunteet täytyisi tappaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti