Mulla on hämmästyttävän samankaltainen syksy ja elämä kuin aina ennenkin on ollut. Vähän liikaa kalenterimerkintöjä, opiskelujuttuja vaatimassa suorittamaan itsejään vaan oikeasti ajan nappaa itselleen kävelylenkit ympäri ruskaista saarta, lehtien lukeminen läksyjä vältellessä ja iltamenot. Kamppiin juoksemalla saa neljäkymmentä minuuttia hyötyliikuntaa päiväänsä ja mun harrastuskolmikko on päivittynyt, se on nyt ratsastus-purjehdus-kulttuuri, joista viimeinen käsittää teatteria ja kirjoja, ja joista jälkimmäinen on edelleen lähinnä tavoite kuin totetutus. (Inferno yrittää muuttaa tilannetta.) Harrastusten idea lienee, että ne aiheuttaa itseisarvoisesti onnellisuutta, ja siihen noi kolme on kyllä parhaimmat.
Matka lähemmäksi visioita on kovin kesken yhä, mutta scalaiset aamut sängyssä ovat jo tapa ja akateemisen vapauden suoma yliopistoverbi piipahtaa siellä asumisen sijaan sopii mulle hyvin. Opin koko ajan uutta, kysynnän joustot ja erpit ei välttämättä ole sitä mille mun sydän sykähtelee täyteimmillään mutta asiat on uusia, varmaan tärkeitä ja osaan aina vähän enemmän, ymmärrän aamuhesarista aina pointin lisää. Paljon luentoihin silti vain gonahtaa ja Aallon menestysmantraan uuvahtaa, mutta mulla on ihan hyvä tunne että tasapaino onniharrasteiden, opiskelun ja planeetanparannusunelmien välillä on olemassa tai ainakin mahdollista laittaa olemaan.
Elämässä on muuten helmimaaliskuu ja välillä kaipaan valtavasti menneitä syksyjä, kun oli helppoa ja kesto-onnea ilman pelottavaa tulevaisuutta. Pelottavasta saa pakahduttavan ja kutkuttavan vain asenteen muutokselta, mutta aivan joka tuntiin asennetta ei onnistu päivittämään.
