Tahtoisin Lappiin, tahtoisin toisen elämän Jäämeren tuulesta, tuntureista ja taiasta. Pohdin pimeästä selviämistä, enkä ole varma pystyisinkö kuitenkaan lähtemään pohjoisemmaksi. Sen sijaan keksin, että Taivaassa saa lukea kaikki maailman kirjat ja tuntea kaikkien ihmisten maailmat, ajatus on kaunis ja lohduttava.
Kotijärven rannalla, naapurikartanossa asui tämän syysloman täydellinen onni. Elämä on vuosia ja syyslomia, joista kolme viimeistä ovat olleet kummallisen samanlaisia: samoja ystäviä ja samoja lapsia, samoja rukouksia ja samoja leikkejä. Samaa onnea, jonka kesällä pelkäsin jättäneen mut. Voi lastenleirit, iltanuotioiden kiireettömyys, voi kirkonrotta, hamahelmet, voi vaahteran lehdet ja voi koko maailman siunaaminen laululla. Sellaisia hetkiä, kun mitään ei puutu.
Oivalluksia, että mun elämä on kivaa. Huomaamista, ettei pitäisi luulla sitä kurjemmaksi kun se ei ole; muistamista, että unohda jo se
sitku. Tyytymättömyyttä luovien pakkomielteiden jättämistä syksyn alkuun, päättämistä että aika on tässä ja ymmärtämistä, että niin on. Pienuuden hyväksymistä: sitä, jota kai saa koko taipaleen ajan toistaa uudelleen ja uudelleen sen hukkuessa arjen mukakiireeseen.
Tuli käytyä nuuhkimassa ensi vuotta kompleksilukuja piirtävässä luentosalissa, iloa siitä kuinka se tuntuu yhä niin oikealta ja vapaudelta. Aurinkoisten sumupäivien tammoja, myöntymistä avaruusrobottitoimintaan Netflixistä. Mä en halua muualle, kun Lappiinkin pääsee taitavien kirjainten kertoman Villisilmän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti