Syyssateisissa ruuhkabusseissa, pysäkeillä ja pyörän satulassa tunnen olevani paljon elossa. Olen itkenyt Lapin sodalle ja rakkaudelle, kulkenut ripsivärit poskilla Helsingin kaduilla ja löytänyt kenkiä (mummi kielsi kulkemasta römpillä enää), neuleita ja mekkoja. Kirppiksiltä ja bilsan open suosikkikaupasta, jossa minäkin pystyn hymyillen kuluttamaan kun ne lupaa -70 prosenttia. Odotan kesäkuun alun juhlia.
Laukkujen sisältö sängyllä naurattaa, sekamelska kertoo mun askeleista. Kirjoitan ja kuvaan digitaalimuisteihin, koska luulen että aikojen päästä haluan muistaa tämän lokakuun, nämä tavalliset päivät ja tärkeät pienet naurut. Ajattelen, että haluan olla jotain, mutten tiedä mitä. Kutittava huomionkipeys saa tuntemaan pikkutytöksi, enkä oikein tiedä kenen minut pitäisi huomata. Lajille ihan tyypillistä tämmöinenkin tarve, hassua vain tuntea se näin selvästi tietämättä mitään tahdoistaan kuitenkaan. Puhelin täyttyy hienoista ajatusteksteistä, oivalluksista ja kauniista sanoista. Konseptit täyttyvät ylipitkistä virkkeistä, tavaramerkistäni.
Elämä sataa vapautta. Järjestän ja suunnittelen, mutta en halua olla tehokas. Kuin olisi taantunut eskarilaiseksi takaisin. Kummallista loppusyksyn alkua, kummallista kertakaikkiaan. Aika kivaa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti