mut elääkki pitää

Hurjaa, kuinka osaan jo vähän: katsoa leffaa arkiaamuna, vaikka läksyt on tekemättä. Sanoa kyllä ja potkia suorittamisen meininkiä kadoksiin löysäämällä aikataulutavoitteita. Huolehtia lahjasta valita elämänsä, mun ikioma joka ei saa kääntyä kurjaksi ikinä, jos minä saan päättää.

Jokunen iltabussi liikaa tähän pysähtymisen arvoiseen keskisyksyn loppuun, mutta muuten ihan hyvä. Jotain näkemystä, kuka mä haluaisin olla. Akateemisista käsitteistä unelmointia ja teatteria mun kulttuuri-ihmisten kanssa, jotka on kyllä kaikessa muussakin aika tärkeitä. Hihsiviikonloppu oli mulle ilmainen skumppineen, huippuratsastajineen ja viihdyttävine seuroineen, muistin että harrastusmaailma on syvä koti ja kiitin mahdollisuudesta olla osana.

Lisäksi, tavan mukaan, satunnaisvalokuvia männä päiviltä, joukossa myös mun uusi vauva, joka ilmestyi mainosuhriuden myötä. Kovasti uskottelen todellista tarvetta, vaikka tiedän blogikuvituksen jatkossakin enimmäkseen tallentuvan kännykkäkameran linssin lävitse. Kuten tässäkin kaikki nuo seuraavat, mutta sehän ei muuta vauvan ihanuutta mihinkään.

the baby

ps. Miten muka voi olla edes mahdollista, ettei tällä kurssimäärän vähyydellä ehdi tehdä läksyjä?

tanssiva lapsi hulluksi leimataan

Syyssateisissa ruuhkabusseissa, pysäkeillä ja pyörän satulassa tunnen olevani paljon elossa. Olen itkenyt Lapin sodalle ja rakkaudelle, kulkenut ripsivärit poskilla Helsingin kaduilla ja löytänyt kenkiä (mummi kielsi kulkemasta römpillä enää), neuleita ja mekkoja. Kirppiksiltä ja bilsan open suosikkikaupasta, jossa minäkin pystyn hymyillen kuluttamaan kun ne lupaa -70 prosenttia. Odotan kesäkuun alun juhlia.

Laukkujen sisältö sängyllä naurattaa, sekamelska kertoo mun askeleista. Kirjoitan ja kuvaan digitaalimuisteihin, koska luulen että aikojen päästä haluan muistaa tämän lokakuun, nämä tavalliset päivät ja tärkeät pienet naurut. Ajattelen, että haluan olla jotain, mutten tiedä mitä. Kutittava huomionkipeys saa tuntemaan pikkutytöksi, enkä oikein tiedä kenen minut pitäisi huomata. Lajille ihan tyypillistä tämmöinenkin tarve, hassua vain tuntea se näin selvästi tietämättä mitään tahdoistaan kuitenkaan. Puhelin täyttyy hienoista ajatusteksteistä, oivalluksista ja kauniista sanoista. Konseptit täyttyvät ylipitkistä virkkeistä, tavaramerkistäni.

Elämä sataa vapautta. Järjestän ja suunnittelen, mutta en halua olla tehokas. Kuin olisi taantunut eskarilaiseksi takaisin. Kummallista loppusyksyn alkua, kummallista kertakaikkiaan. Aika kivaa silti.

pieni ihminen

Olen saanut paljon, antanut paljon, elänyt.

Heinäiset käytävät ja satulat pysyvät samana vuosi toisensa jälkeen, joka viikko muutamiksi tunneiksi katoaa muu maailma, ajankulkemisen huomaa vain oman kavion nimen uusista kirjaimista listalla. Mietin, että voisin elää siellä aina, en halua enää pois.

Vuosia, kun piti uskaltaa olla mukana. Opetella olemaan, sanomaan, heittämään. Ajatella, ahdistua, huomaamatta varmistua. Rohkaistua nauramaan. Huomata, millainen olen, millaisia muut ovat.

Elämä on ihmisten vaikutusta toisiinsa, kohtaamisia, leikkimistä, tuntemista. Se on tunteja, päiviä ja vuosia, paljon unohtamista, jonkin verran muistamista. Antamista olla, pitämistä kiinni ja päästämistä irti. Arki on sattumia ja yritystä onnen kokemiseen.

Pieni ihminen muuttuu. Se kasvaa ja oppii tietämään itsensä paremmin, oivaltaa virheistään. Jokainen päivä on uusi ja eri, valmista ei tule eli taito lienee oppia hyväksymään epää. (Epävarmuutta, epämukavuutta, epäreiluutta, epäilyä, epämääräistä ja epäriittämistä eli riittämättömyyttä, epätäydellisyyttä kaikkein kauneimpana.)

Viikkoja, kun olen hyvin kiitollinen menneille vuosille. Tunnen, etten halua pois metsää, lapsuuden satulahuonetta, mun ihmisiä. Ihmettelen, kun ihanat vanhat osat arkea eivät enää saakaan lähtemään mukaan. Mietin, teenkö väärin kun elämää siirtyy entiseksi, pitäisikö kiitollisuuden ilmetä kiintymyksenä, joka saa pitämään kiinni? Ei kai, ehkä.

Valtava ilo vapaasta ja kovin uudesta tulevasta, samalla tajunta siitä, miten elämä on ihanaa juuri tänään ja täällä. Kuuntelen ja kohtaan elämääni menneistä päivistä vuosien takaa, enkä huomaa maailmani muuttumista vaan eroavaisuuksia nykyiseen. Ilmoittauduin viikonlopuksi kolmen viikon päähän, ja sain yhden esimerkin lisää kuinka pysyvyys saa hymyilemään. Kaikki ei muutu. Kun muutos on ihmismielelle aika suuri sana.

Välitän paljon aika paljosta, ja aika välittää meistä ja meitä paljon. Aika kaareutuu, aika on ihmeellinen asia.

Tässä sunnuntaiaikaa, josta on kaksi päivää aikaa:

Olin unohtanut tämän.

valitsen sut aina vaan

Tahtoisin Lappiin, tahtoisin toisen elämän Jäämeren tuulesta, tuntureista ja taiasta. Pohdin pimeästä selviämistä, enkä ole varma pystyisinkö kuitenkaan lähtemään pohjoisemmaksi. Sen sijaan keksin, että Taivaassa saa lukea kaikki maailman kirjat ja tuntea kaikkien ihmisten maailmat, ajatus on kaunis ja lohduttava.

Kotijärven rannalla, naapurikartanossa asui tämän syysloman täydellinen onni. Elämä on vuosia ja syyslomia, joista kolme viimeistä ovat olleet kummallisen samanlaisia: samoja ystäviä ja samoja lapsia, samoja rukouksia ja samoja leikkejä. Samaa onnea, jonka kesällä pelkäsin jättäneen mut. Voi lastenleirit, iltanuotioiden kiireettömyys, voi kirkonrotta, hamahelmet, voi vaahteran lehdet ja voi koko maailman siunaaminen laululla. Sellaisia hetkiä, kun mitään ei puutu.

Oivalluksia, että mun elämä on kivaa. Huomaamista, ettei pitäisi luulla sitä kurjemmaksi kun se ei ole; muistamista, että unohda jo se sitku. Tyytymättömyyttä luovien pakkomielteiden jättämistä syksyn alkuun, päättämistä että aika on tässä ja ymmärtämistä, että niin on. Pienuuden hyväksymistä: sitä, jota kai saa koko taipaleen ajan toistaa uudelleen ja uudelleen sen hukkuessa arjen mukakiireeseen.

Tuli käytyä nuuhkimassa ensi vuotta kompleksilukuja piirtävässä luentosalissa, iloa siitä kuinka se tuntuu yhä niin oikealta ja vapaudelta. Aurinkoisten sumupäivien tammoja, myöntymistä avaruusrobottitoimintaan Netflixistä. Mä en halua muualle, kun Lappiinkin pääsee taitavien kirjainten kertoman Villisilmän kanssa.

et kai mun runoutta enää kuulekaan

Tavalliset viisi arkipäivää, jolloin olen tavallisesti suorittanut elämää ja vasta perjantaina huoahtanut hoksaamaan, etten niin saa sitä tehdä. Tarkemmin oivallus tarrasi hihastani, kun valosta tuli pimeä sinä aikana, jona makasin vatsallani koirasohvalla ja luin viimeisen sivun kirjasta, josta olin jotakuinkin kaksi tuntia aiemmin lukenut ensimmäisen sivun tismalleen samassa asennossa. Välillä tekee hyvää lukea kirja alusta loppuun niin, että kissa kehrää koko ajan ristiselän päällä. Sellainen muistuttaa sopivasti elämän runollisuudesta ja sellaisesta. Ainakin jos kirja on lyhyt kuin runo itsekin.

Jos saisin aikaa vain kahteen asiaan, valitsisin luontokävelyt eläinteni kanssa ja fysiikkaa kertovat tekstit. Jos fysiikan laajentaisi kouluun ylipäänsä, saisi mun tavoiteaikasektoreista suurimmat piirrettyä.

Viikolla olen ajanut liikaa autolla, koska suorittamiseen käskevällä listalla lukee sanapari ajokoulu loppuun. Syksy on lokakuu ja lokakuu on kaunis, myös autosta, Helsinki on kaunis myös autosta, mutta olen silti tyytyväinen kun saan yliviivattua ne kaksi sanaa.

Onnelliseksi teki päärynän kuljettaminen lentokentälle tiistain viimeisinä tunteina. Tyhjät motarit ja arkiyöt on hieno yhdistelmä. Ehdottomasti aina, kun on myös kunnollinen syy pakokaasuihin, kannattaa lähteä Helsinki-Vantaalle käymään.

384 pientä suklaista suorakulmiota eivät ole minun, vaikka valokuvasin niitä päiväpeitollani.

Toivon ja pelkään epätodennäköisiä asioita. Logiikka vie paikasta A paikkaan B, mielikuvitus vie mihin vain. -A. Einstein

Seitsemän miinus kolme päivää ainoana lajini edustajana suuressa kodissa alkoivat tänään, ja heti kohtasin totuuden, kuinka ihminen ei elä ilman vuorovaikutusta. Pystyn ehkä vuorokauden nauttimaan rauhasta, sitten pitää saada puhua jollekulle joka vastaa samalla kielellä. Nuo neljä harmaansävyistä ovat rakkaita vaikkeivät puhu.

Voi yhden virkkeen kappaleet. Jonna huomauttaisi siitä ihan varmasti.

tahdotko ja niin edelleen

Uskomaton kirpeän lämmin syysaurinko paistaa kolmatta kuukautta, kun lasken mun ikkunalaudalta kymmenen kuollutta kärpästä. Silti tokkuraisia surisee katossa, onkohan niillä pesä mun sängyn alla?

Luen lehtiä, mua koskettaa pakolaiset, yksinäisyys, synnyttäminen. Olen oppinut liikuttumaan kyyneliin tai toimittajat vain osaavat kirjoittaa entistä kauniimpia tarinoita. Olen ehkä huono ehtimään kirjallisuutta, mutta lehdet onkin ehkä siksi luotu minunlaisille. Luin Tiina Rosenbergistä, luin kätilöistä ja luin Ylioppilaslehteäkin.

Joku ilta laulettiin saunassa suomalaisuutta, syötiin artisokkia, leikittiin riparileikkejä ja ajateltiin, että vaahtokarkki sulaa paremmin jos sen kastaa punaviiniin ennen liekkiä. Eikä sula vaan maistuu pahalle. Ilostumista (tarpeellista) ovat myös antaneet laukka ja mäyrä. 

Maailma on yhteinen. Riuttisonnea ei anneta isosille tänä talvena, mutta syy on hyvä ja oikea. Pääsin kurkistamaan vierasta elämää kaukaa Välimereltä, se oli hieman jännittävää ja aika kivaa. En osaa potkia palloa, mutta se ei haitannut. Peli päättyi kuusi-kuusi.

Tässä vielä metsäretki, koirat ja tuo ihmeellinen kissa, joka ei osaa jäädä kotiin vaan lähtee seuraksi.

ryömin esiin uudelleen

Kun katsoo ulos ja ulkona, näkee kivoja värejä. 

Mun sydän on alkanut tuntemaan rakkautta niitä aamuisia tunteja kohtaan, jolloin piirretään marginaaleja laskimen reunalla ja aloitetaan tehtävänumeron jälkeen kirjaamalla kirjain on yhtä kuin jotain numeroita yksikkö. Voisiko olla, että matemaattismagnetismi tarrasi musta ennen kiinni lahjomalla kivoilla kaksinumeroisilla, mutta nyt kun se saa ilahtua lapseensa syttyneestä aidosta kiintymyksestä aaltoliikkeseen ja menetelmiin, se saattoi jättää lahjomiset ja luottaa etten lähde enää pois? Terveisiä vain maol-jumalille, olisi ihan kiva pitää arvosanoissa vakiofunktio eikä negatiivisen kulmakertoimen käyrää. Vaikka ei oikeasti haittaa, näin on ihan hyvä.

Ihmeellinen vapaus leijuu täällä, hei lokakuu tervetuloa, sinua olen kaivannut jo pitkään! 

Mutta metsään en uskalla vieläkään mennä. Hirvikärpästraumasta toipumisaika onkin yllättävän pitkä. 

En jotenkin osaa olla kun on lupa tehdä muutakin kuin harrastaa kolmiodraamaa koulukirjojen ja puhelimen kanssa. Onneksi viikkoja helmikuulta alkaviin uusiin potentiaalisiin paniikkipäiviin on kuitenkin vain yhdeksästätoista kahteenkymmeneen viiteen, riippuen mihinkä seitsemästä elämäntarkoituksesta haluaa laskea.