On ennenkin todettu, ettei maisema osaa näyttää sävyjä sisältä, ei taaskaan. On silti kiva, että on vihreää ja kesä. Tampereella oli myös vihreää, lempivauva, lempikaveri ja yhdistävä Ultra bra, pallot, twiittiseinä ja Aalto. Oon uinut järvissä lisää, katsellut tauluja ja ollut osaamatta matikkaa taas yhden tentin verran enemmän kuin ennen, tekosyynä tällä kertaa kissan neurologia.
Pahinta tapahtuu ja mä huudan, kun tahtoisin auttaa mutta en saa kuin satuttaa. Kysyn päiviä syksyyn, kai ennen pitkää on taas lokakuu. Pyydän pitämään kiinni, kummastakin. Jatkan kesää, tunteet antaa välillä hetken tilaa hengittää, ennen kuin iskee takaisin pohjalle. Käytän defenssini, taiteen melankoliaa, niin pientä toivoa, etten uskoisi tällä optimismillakaan siihen pystyttävän. Pystyn silti. Pelkään koko ajan. Toivon, koska se on ainut vaihtoehto. En aio päästää irti.
Ehdoitta, aina. Minä rakastan sua niin että sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti