Iso rakennus on kymmentä erilaista huminaa, hiljaista särinää, viisarien
vavahduksia, putkien pihinää ja seinien kolahduksia unisen
viisitoistavuotiaan kääntäessä kylkeä. Kaiken kuulee
vasta, kun ihmisluodut ovat käyneet nukkumaan, nuo viimeisetkin,
joille leiriviikko ei ole enää ensimmäinen eikä ikä mediaani.
Vielä talo ei ole päässyt paljastamaan sisimpänsä ääntä,
kun keittiön kelmeiden lamppujen alla raikuvat nauru ja toinen
toistaan seuraavat tarinat nousevat rakenteiden ritinän ja ilman humahdusten
ylitse.
Sinisillä sohvilla viidennen leiriyön kohtaa neljä isosta. Keittiössä toiset neljä, vaihtelevan verran
vuosia vanhemmat rippileiriin kyllästymättömät tekevät saman –
välttelevät aikuisuuteen kuuluvaa elämän hallitsemista, puhuvat
rohkeudesta ja ihmiseltä ihmiselle tapahtuvista mokista (niitä käy
jatkuvasti). Takut päässä voisivat olla, ja yhteys on
kahden verran enemmän kuin jossain toisaalla. Ne katselevat
mantereita, nuoria, toisiaan saman muotoisin sydämin. Lasipullon
kansipalan kokoisesta yhteisestä ystäväpiiristä on tullut
kaikille tuttu, ja lapsin neljästä näkee, mitä olisi syntyessään
kymmenen vuotta aikaisemmin. Tuntuu ystävyydeltä, joka taiotaan keittiöön kesäyön
pimeimmän hetken laskeutuessa ulkona. Pöydän ääressä
sopimattomalle jutulle nauraa neljä niin epäsuhtaisen erilaista aivan silti samanlaista.
Kello lyö kaksi, ääneti
sinioranssien tiilien päällisessä hiljaisuudessa.
Pyyhin taulun valkoiseksi ja piirrän
siihen ponin. Kirjoitan kristinuskon ytimen ja piirrän sydämiä
ihmisen ja Jumalan väliin. Kerron, että ei haittaa, rakkautta on,
usko auttaa ja toivo riittää.
Kello lyö neljä, ääneti
sinioranssien tiilien päällisessä hiljaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti