kuinka niin yllättäin tuli huomisesta eilinen?

Sitten tuli maanantai ja mun rakkain katosi. Keskiviikkona löysin sen, se oli poissa ja tänään kannoin kaiken, mitä jäljelle jäi pahvirasiassa lähikallioille, sinne minne Islaynkin tuhkat heitettiin. Niin vaikea käsittää, miten toinen on melkein kymmenen vuotta vieressä, heiluttaa häntää ja nuolee naamaa, ja yhtäkkiä kaikki vain päättyy, varoittamatta. Me oltiin kuljettu sen joen yli satoja, ehkä tuhansia kertoja, ja sitten yhtenä päivänä jotain tapahtuu ja jää vain suru, jollaista mä en ole koskaan ennen kokenut.

Fanny oli mun the koira, ensimmäinen ikioma, se josta yhdeksänvuotiaana lupasin huolehtia myös aikuisena ja muutenkin aina. Ja me kasvettiin yhdessä, tuo harmaa kuunteli mun ala-asteen leikit ja oli läsnä, kun oli yläasteen draamat ja hoitohevoshuolet. Se lohdutti kun elämä hajotti ja riemuitsi kun kaikki oli hyvin. Se haisteli mun ensimmäisen oman kämpän läpi, ja melkein jokainen päivä me käveltiin yhdessä, lähiteitä ja -metsiä, peltojen laitoja, se sai mut opettelemaan tähtikuviot, rakastamaan vuodenaikoja ja kuuntelemaan lukemattomia tunteja musiikkia, ja eniten vain olemaan hiljaa ja pohtimaan milloin mitäkin. Mikään toinen eläin ei ole ikinä ollut mulle niin rakas, antanut niin paljon hyvää ja ehdotonta rakkautta myös takaisinpäin.

Elämän luonteeseen kuuluu sen arvaamattomuus ja kuolema myös, ja se onkin pointti tehdä päivistä sellaisia, että kun ne kerran loppuvat, ei tartte jossitella vaan voi katsoa tyytyväisenä taaksepäin, miettiä miten oli hyvä elämä. Niin oli karvapossullakin, sillä oli oma bestis Honey ja meijän perhe, paljon metsälenkkejä vapaana juosten ja talliaamuja lantalaa tonkien, vastustamattomia herkkupaloja ja öitä mun sängynpäädyssä lämpimässä. Nyt sen ei koskaan tarvinnut tulla vanhaksi, eikä mun tehdä raskasta päätöstä, milloin on aika. Silti, se ei ollut vielä, mä haluan sen takaisin.

Pikkuhiljaa menetyksen alkaa hyväksyä ja yhteisistä vuosista on kiitollinen, vaikka mitä tahansa tekisin, jos saisin käännettyä kelloja taaksepäin, pääsisin estämään onnettomuuden. Sunnuntai-iltana ne juoksi onnellisena kuusimetsässä ja me ajeltiin Vihdin maanteitä kuunnellen vanhaa Jukka Poikaa, meijän voimakolmikko. Joskus elämä kuitenkin pysäyttää ja joulu saa uuden tähden ja surun. Mä tiiän, että kyyneleet kuitenkin loppuu vielä ja elämä jatkuu, koska niin sen kuuluu. Joskus päivät vaan satuttaa ja maailma romahtaa hetkeksi, mut ne sanoo että se kuuluu tähän juttuun.

Tässä video, joka otettiin viikko sitten torstaina. Ja vuosi sitten, silloin oli aurinkoista ja oltiin kaikki yhdessä metsässä, täällä. Voi rakas, maailman paras synttärilahja. Me nähdään vielä.

Sandico Lots of Love "Fanny" 16.4.2007 - 19.12.2016 ♥

Varmaan olen tottunut kulkemaan,

sieluun syöpyi sana näkemiin

Luulin että kestäisin mitä vaan,

ettei mikään enää satu niin,

mutta jälleen sydän pakahtuu

eikä sanojakaan löydä suu

Huomasitko, kuinka niin yllättäin

tuli huomisesta eilinen?

Kuinka kellon kääntäisin taaksepäin,

hetkeksi vain pysäyttäisin sen?

Mutta aikamme on lainaa vain,

tämä hetki on se arvokkain

Laiva jatkaa kulkuaan,

ei voi jäädä satamaan,

vaikka ikävä on suunnaton

Jossain meitä odottaa

jälleen näkemisen maa

Pidä kiinni siitä, mitä on.