Oon miettinyt ensi vuodelle tavoitteita ja yrittänyt siinä sivussa saada kiinni jostain suunnitelmasta, mitä lähteä tekemään a) keväällä b) kesällä, koska eihän yksi pääsykoeprojekti, muutama noppa ja arkiunelmat kirjojen lukemisesta ja vähemmästä puhelimen tuijottamisesta riitä mihinkään. Mä en vaan vieläkään tiedä tarpeeksi mistään. Huomenna on kansiksen tentti enkä ole lukenut vielä ollenkaan, mutta toisaalta oon aidosti ylpeä kun oon päässyt eroon siitä suorittamisesta, ainakin yhdessä asiassa elämässäni. Vähän ristiriitaista vain, että kun mä kahdentoista hiketysvuoden jälkeen opin relaamaan, olisin vihdoinkin siinä seurassa, jossa olisikin ihan okei panostaa kouluun. Mut mä tein sen sillon kun se oli helppoo ja kivaa, nyt mä teen muuta ja oon onnellinen edelleen.
Oon paljon kotipelloilla keskenäni mun nelijalkaisten kanssa, mutta kaksijalkaisseurakin tekisi hyvää. Maanantain vastainen yö oli ihan lemppari, koska onhan palju ihmisen parasta aikaa ja jokainen vertaisfuksi niin ihana, mun porukkaankuulumistunne on suurempi kuin melkein ikinä ennen. Viikonloppuun kuului kaksi juhlaa, kummatkin lämpimiä ja toisessa maailman pienin vauva, jollaisen kaipuu on välillä kummallisen konkreettinen (mutta ei vielä eikä huomennakaan).
Mun päivät tuntuu katoilevan satunnaisiin lukuihin solufysiikkaa, turhia someja ja kymmeniä kilometrejä metsää ja järveä, joka jo kestää kolmea. Joululoma ei tee eroa arkeen ja mun pää ei oikein muutenkaan tapaa olla vuoden viimeisiä päiviä nätisti, mäh. Syksyn viimeinen teatteri oli Bonnie&Clyde ja estevalmennukseenkin pääsin, mutta loppujen lopuksi tarttisin jotain ja paljon mutten vaan hahmota että mitä se on, ei varmaan mitään ihmeellistä mutta joo. Onneksi on vanhaa Jukka Poikaa ja ehkä jonain päivänä vuori jolle nousta, siihen asti pitää tyytyä makaamaan routaisella pellolla ja tuijottaa tähtiä, joita ei kuun valolta meinaa edes erottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti