jos uppoudun pohjalle, nostathan takaisin pinnalle?

Kaikki postauksen kuvat on blogissa ennen julkaistuja.

tammikuu, rakas lukio

helmikuu, lukuloma

Vuosi 2016 alkoi ja päättyi pohjoiseen mökille, kinoksien keskelle piiloon etelän murheita ja plussakelejä. Vuoden ensimmäinen neljännes oli sen valoisin - paukkupakkasia ja ylppäreihin lukemista, metsäkävelyitä koiraseurassa ja hevosen selkää. Olin kamalan onnellinen, vaikka sattui kaikenmoista yllättävää ja sydän heitti kuperkeikkaa. Kuusituntisia seuraavat hetket kahvilassa ja kaikki snäpäten jaetut lukutunnit jättivät muistot kevättalvelta hymyileviksi ja kaikesta huolimatta kovin huolettomiksi.

 Rakas ylppäriprojekti päättyi ja sitä juhlittiin kesäkuussa vuoden täydellisempänä päivänä, mahdottoman kipeä toukokuu päättyi onneksi ja teki comebackin vasta syyskuussa. Vuoden onnistuminen oli tottakai ihana salaa toivottu kirjainrivi ja matikan täydellisyys. Edistyin myös vaikuttamisunelmassani ja maailma alkoi pelastua myös eläinperäisten tuotteiden pikkuhiljaa vähentyessä ja vähentyessä lautaselta, missä helpotti omilleen muutto. Viherhippikurssi oli yks parhaita juttuja tälle vuodelle, ja sen lisäksi yliopistoelämä avarrutti mun maailmaa lisää. Niin kauan olin odottanut ja haaveillut, että pääsisin teekkarikokelaaksi Otaniemeen, ja niin se tänä vuonna toteutui. Nyt mulla on parhaat sateenkaarihaalarit ja huikea yhteisö ihania prodekolaisia osana elämää. Kansantalouden perusteet -kurssin myötä aloin vihdoin edistyä vähän myös mun taloudenymmärrysprojektissa.

kesäkuu, onnellinen juhlapäivä ja lempieläimet

 Kesällä käytiin lempi-ihmisten kanssa nauttimassa merestä, hiekasta, auringosta ja lomasta Pohjanmaalla ja sen lisäksi jaksoin herätä joka aamu aikaisin tallille maalaamaan ja hoitamaan ponilaumaa. Ultimateilu päättyi Puolan kisoihin, vaikka kaverien takia kiekkoa tulleekin heiteltyä vielä joskus. Kesään kuului myös huippuripari isoisona, leirionnea parhaimmillaan. Syksyllä opin, miltä tuntuu kun ei ymmärrä opetettavaa asiaa kiitos diskreetin matikan, herätin lääkishaaveen jostain alitajunnan syvyyksistä ja opin inttilaitoksesta paljon ja sen termeistä ja huumorista vielä enemmän. Aloin pikkuhiljaa tykätä uudesta kotikaupungistani ja pyöräilin sitä tutuksi.

Vuoden ajan soittolistoilla soi tuttujen reggaepojan, oman kylän tarinabiisinkertojan, pinkin psykedeelisrockin ja kuningatarbändin lisäksi erityisesti kotkat ja Paprun biiseistä napattu toinen kantrirockin klassikko, vuoden biisit -listalle pääsivät mm. epätoivo, pyyntö siitä että elämä lupaisi pitää kiinni, kiitos siitä että toinen nostaa mua, onnellisten hämyisten öiden tanssibiisi jaahasjaasilviisii ja muutama punaisempi laulu. Keikkojen suhteen vuosi suosi varmoja hyviä, eli oli uusinnat Herningistä 2/2015 ja Helsingistä 9/2014 ja maaliskuussa hypetettiin vuoden parhaiten myyneen runokirjan tekijän musiikkikeikkaa Alastiklubilla.

Kuudesosa vuodesta tapahtui kaukana kotoa, huhtikuussa rakastuin Irlantiin, Jeep-poniin ja keväthommiin laskimen ja kynän sijaan talikolla ja riimunarulla. Kesällä näin Eurooppaa, pääsin pysähtymään keskitysleirille, haistelemaan hiukkaskiihdyttimiä Geneveen ja kuvailemaan Amsterdamin katuja. Ennen kaikkea opin luottamaan, että selviän yksin kun täytyy. Parasta reissuissa oli tälläkin kertaa tulla kotiin.

huhtikuu, Irlanti ja Jeep

elokuu, Sveitsi ja reili

lokakuu, kahvi ja sänky

Alkuvuonna toistelin, että mulla on vahva kutina että tästä tulee hieno vuosi. Väärin arvasin, tuli vaikea ja raskas vuosi, itkuja enemmän kuin edellisinä vuosina yhteensä, eniten omien tunteiden hankaluudelle, mutta myös koti-ikävälle ja viimeisenä viime viikolla lempparieläimen menetykselle. Alkuvuonna kaipasin muutosta ja uutta, syksyllä kaipasin rakkaaseen lukioon takaisin ja mun kaukana olevia tärkeimpiä. Tyyppipaikkana tuntuu olleen sänky, jossa nukuin liikaa, opiskelin ja lahnasin sen verran, että ensi vuoden lupaus on ryhdistäytyä ja hankkia itsekuria mm. puhelimesta irrottautumiseen ja kirjojen lukemiseen, koska enhän mä ymmärrä maailmaa paremmin jos en koskaan muka ehdi lukea niitä kirjoja! Maailmalla sattui mitä epätodennäköisimpiä juttuja ja totuudenjälkeinenaika sai koko pallon tuntumaan koko ajan vain hullummalta. Suomen pikkuleijonat sentään voittivat lätkäkultaa ja nyhtökauraa ilmestyi kauppoihin, mutta muuten uutissävy oli harmittavan negatiivinen.

Parasta ja pahinta vuodessa olivat kaksi ihmistä, mutta juuri näin tää oli kasvattava ja täynnä kokemuksia, jotka jollain tapaa varmaan tekevät musta mut. Opin paljon, ihan jo kemiaa ja matikkaa kirjoista, mutta myös omista unelmistani ja maailmasta, ihmisten erilaisuudesta ja politiikasta, ja käsitettä ”mun elämä” tuli käsiteltyä paljon. Hyviä hetkiä oli myös paljon, mutta toivottavasti 2017 olet vähän helpompi ja tasaisempi. Tunteet on luksusta, mutta tähän väliin riittäisi niiden suhteen arkisempikin vuosi.

arvaamaton elämä, metsässä kulkee 2017 enää meistä kolmesta kaksi

kuinka niin yllättäin tuli huomisesta eilinen?

Sitten tuli maanantai ja mun rakkain katosi. Keskiviikkona löysin sen, se oli poissa ja tänään kannoin kaiken, mitä jäljelle jäi pahvirasiassa lähikallioille, sinne minne Islaynkin tuhkat heitettiin. Niin vaikea käsittää, miten toinen on melkein kymmenen vuotta vieressä, heiluttaa häntää ja nuolee naamaa, ja yhtäkkiä kaikki vain päättyy, varoittamatta. Me oltiin kuljettu sen joen yli satoja, ehkä tuhansia kertoja, ja sitten yhtenä päivänä jotain tapahtuu ja jää vain suru, jollaista mä en ole koskaan ennen kokenut.

Fanny oli mun the koira, ensimmäinen ikioma, se josta yhdeksänvuotiaana lupasin huolehtia myös aikuisena ja muutenkin aina. Ja me kasvettiin yhdessä, tuo harmaa kuunteli mun ala-asteen leikit ja oli läsnä, kun oli yläasteen draamat ja hoitohevoshuolet. Se lohdutti kun elämä hajotti ja riemuitsi kun kaikki oli hyvin. Se haisteli mun ensimmäisen oman kämpän läpi, ja melkein jokainen päivä me käveltiin yhdessä, lähiteitä ja -metsiä, peltojen laitoja, se sai mut opettelemaan tähtikuviot, rakastamaan vuodenaikoja ja kuuntelemaan lukemattomia tunteja musiikkia, ja eniten vain olemaan hiljaa ja pohtimaan milloin mitäkin. Mikään toinen eläin ei ole ikinä ollut mulle niin rakas, antanut niin paljon hyvää ja ehdotonta rakkautta myös takaisinpäin.

Elämän luonteeseen kuuluu sen arvaamattomuus ja kuolema myös, ja se onkin pointti tehdä päivistä sellaisia, että kun ne kerran loppuvat, ei tartte jossitella vaan voi katsoa tyytyväisenä taaksepäin, miettiä miten oli hyvä elämä. Niin oli karvapossullakin, sillä oli oma bestis Honey ja meijän perhe, paljon metsälenkkejä vapaana juosten ja talliaamuja lantalaa tonkien, vastustamattomia herkkupaloja ja öitä mun sängynpäädyssä lämpimässä. Nyt sen ei koskaan tarvinnut tulla vanhaksi, eikä mun tehdä raskasta päätöstä, milloin on aika. Silti, se ei ollut vielä, mä haluan sen takaisin.

Pikkuhiljaa menetyksen alkaa hyväksyä ja yhteisistä vuosista on kiitollinen, vaikka mitä tahansa tekisin, jos saisin käännettyä kelloja taaksepäin, pääsisin estämään onnettomuuden. Sunnuntai-iltana ne juoksi onnellisena kuusimetsässä ja me ajeltiin Vihdin maanteitä kuunnellen vanhaa Jukka Poikaa, meijän voimakolmikko. Joskus elämä kuitenkin pysäyttää ja joulu saa uuden tähden ja surun. Mä tiiän, että kyyneleet kuitenkin loppuu vielä ja elämä jatkuu, koska niin sen kuuluu. Joskus päivät vaan satuttaa ja maailma romahtaa hetkeksi, mut ne sanoo että se kuuluu tähän juttuun.

Tässä video, joka otettiin viikko sitten torstaina. Ja vuosi sitten, silloin oli aurinkoista ja oltiin kaikki yhdessä metsässä, täällä. Voi rakas, maailman paras synttärilahja. Me nähdään vielä.

Sandico Lots of Love "Fanny" 16.4.2007 - 19.12.2016 ♥

Varmaan olen tottunut kulkemaan,

sieluun syöpyi sana näkemiin

Luulin että kestäisin mitä vaan,

ettei mikään enää satu niin,

mutta jälleen sydän pakahtuu

eikä sanojakaan löydä suu

Huomasitko, kuinka niin yllättäin

tuli huomisesta eilinen?

Kuinka kellon kääntäisin taaksepäin,

hetkeksi vain pysäyttäisin sen?

Mutta aikamme on lainaa vain,

tämä hetki on se arvokkain

Laiva jatkaa kulkuaan,

ei voi jäädä satamaan,

vaikka ikävä on suunnaton

Jossain meitä odottaa

jälleen näkemisen maa

Pidä kiinni siitä, mitä on.

anna mun olla se

 Viikonloppuna kaikki oli hyvin. Liian aikainen herätys ja odotteluntäyteinen päivä, mutta illalla kurssijuhla pääsi oikeuksiinsa, oli paras Jukka Poika ja mun inttivuodelle hieno lopetus, vaikka puolet on vielä jäljellä. Mun inttivuosi siksi, että tää on myös mun elämässä se aika, kun niin paljon konseptista opin, ymmärrän, pudistelen päätäni, ja kannustan ja ihailen noita kun siellä nyt on ja jaksaa. Kuulemma on kaikki hyvin eruukoossa. Sunnuntaina kotiuduin Haminasta väsyneenä ja ajelin mun karvakasojen kanssa yhtä lempparireittiä maatakseni kuusten keskellä lumessa ja tullakseni hyvälle tuulelle.

jos sulla on vuori niin nouse sille

 Oon miettinyt ensi vuodelle tavoitteita ja yrittänyt siinä sivussa saada kiinni jostain suunnitelmasta, mitä lähteä tekemään a) keväällä b) kesällä, koska eihän yksi pääsykoeprojekti, muutama noppa ja arkiunelmat kirjojen lukemisesta ja vähemmästä puhelimen tuijottamisesta riitä mihinkään. Mä en vaan vieläkään tiedä tarpeeksi mistään. Huomenna on kansiksen tentti enkä ole lukenut vielä ollenkaan, mutta toisaalta oon aidosti ylpeä kun oon päässyt eroon siitä suorittamisesta, ainakin yhdessä asiassa elämässäni. Vähän ristiriitaista vain, että kun mä kahdentoista hiketysvuoden jälkeen opin relaamaan, olisin vihdoinkin siinä seurassa, jossa olisikin ihan okei panostaa kouluun. Mut mä tein sen sillon kun se oli helppoo ja kivaa, nyt mä teen muuta ja oon onnellinen edelleen.

Oon paljon kotipelloilla keskenäni mun nelijalkaisten kanssa, mutta kaksijalkaisseurakin tekisi hyvää. Maanantain vastainen yö oli ihan lemppari, koska onhan palju ihmisen parasta aikaa ja jokainen vertaisfuksi niin ihana, mun porukkaankuulumistunne on suurempi kuin melkein ikinä ennen. Viikonloppuun kuului kaksi juhlaa, kummatkin lämpimiä ja toisessa maailman pienin vauva, jollaisen kaipuu on välillä kummallisen konkreettinen (mutta ei vielä eikä huomennakaan).

Mun päivät tuntuu katoilevan satunnaisiin lukuihin solufysiikkaa, turhia someja ja kymmeniä kilometrejä metsää ja järveä, joka jo kestää kolmea. Joululoma ei tee eroa arkeen ja mun pää ei oikein muutenkaan tapaa olla vuoden viimeisiä päiviä nätisti, mäh. Syksyn viimeinen teatteri oli Bonnie&Clyde ja estevalmennukseenkin pääsin, mutta loppujen lopuksi tarttisin jotain ja paljon mutten vaan hahmota että mitä se on, ei varmaan mitään ihmeellistä mutta joo. Onneksi on vanhaa Jukka Poikaa ja ehkä jonain päivänä vuori jolle nousta, siihen asti pitää tyytyä makaamaan routaisella pellolla ja tuijottaa tähtiä, joita ei kuun valolta meinaa edes erottaa.

i'm not strong enough to stay away

Tää joulukuu, niin kuin joulukuut aina, menee liian nopeasti. Tippuu eteenpäin, vaikka mitään täyden täyttä ei ole lainkaan. Kun ajattelen tulevaa joululomaa (jonka ero arjesta ei ole huomattava), oon kerrankin iloinen että nyt on 2016 eikä 2015 - mä en haluaisi pään askartelevan koko ajan ylppäreissä ja piilostressaavan enää yhtään.

Viime viikonloppuna oli akateemista ja kaikenlaista juhlintaa, kun äiti sai pitkän projektinsa valmiiksi. Oli hirmu kivaa pukeutua iltapukuun, kuunnella vauvojen aivoista ja olla ylpeä välillä toiseenkin suuntaan. Kuka tietää, jos mäkin saan väitellä vielä joskus, lääketieteestä tai vaikka globaalin ruokaturvan parantamisesta? Ja ilmeisesti lapset ja muu elämä sopii väitöskirjojen väkertämisen oheen ja edelle myös. Se oli hyvä kuulla.

Viikko oli turhahko, koska flunssa vaan nukutti, meni Slushikin ohi. Vain vegaaniruuanlaitossa edistyin piirun lisää, kun oli käymässä syy kelle tehdä. Sitten tuli viikonloppu ja NVV (jee!), puhuttiin vapaasta liikkuvuudesta, kuplista ja ikilempparista ilmastopolitiikasta, ja yritettiin ymmärtää EU:sta ja sen toimielimistä enemmän.

Tänään on Suomi täytti 99 vuotta ja sen kunniaksi käytiin aamulla jäätymässä ponien kanssa maastossa. Että tää kotimaa aina yllättääkin hytisemään, vaikka kuinka yrittää pukea villasukkaa,  kuomaa ja kolmisormihanskaa tarpeeksi päälle. Eilen sain harjoitella puheen pitämistä yläasteella, joskin kutsun paras osa oli tietysti vanhojen opettajien kanssa kahvittelu juhlahetken jälkeen.

Mun todo-lista ei oo varmaan koskaan ollut näin lyhyt. Onneksi siellä on sellasia vähän isompia juttuja tasapainottamassa totuttua kilometrimittaa pienempiä tehtäviä, kuten "lue lääkikseen", "keksi kesätöitä" ja se suosikki, "pelasta maailma". Niin ja hei, mä oon alkanut todella pitää Helsingistä. Sydämeen mahtuu rakkautta aina vaan uusia juttuja kohtaan, tää kaupunkipositiivisuus on yksi sellainen.