Musta tuntuu että tässä on joku murroskausi, että mä oon muuttunut, että muutun. Mietin, mitä tämä on, miksi maailma tuntuu vahvalta, sellaiselta ettei halua jäädä vielä paikalleen. Ennen halusin ihan eri tavalla. Ja samalla pelkään, että mieli vain huijaa mun järkeä tunteiden sekoiluun mukaan.
En tiedä, luenko paljon vai enkö yhtään, silti kirjat on edessä koko ajan. Kirjoitan liikaa esseetä, enkä kuitenkaan: motivaatio yrittää on hyvä ja antaa sen syrjäyttää muu, jos jotain teen liikaa niin luotan esseeseen, elämään, kaiken järjestymiseen. Huomenna on maaliskuu, kevät ja kohta on kesä, kevättalvi on tässä hetkessä huikean ihana. On pikkupakkanen ja niin tervetullut aurinko, vaikkei pimeys ollutkaan tänä talvena niin paha kuin aiemmin.
Päivästä toiseen onni pysyy ja hymyilyttää koko ajan, mulla on veikkauksia miksi mutta ne eivät haittaa: uskon, että nyt on oikein ja pitää jatkaa näin. Jos ajan saisi pysäyttää, tekisin sen, saisin arvokasta lukuaikaa lisää, heittäisin stressihajottelun mäkeen ja nauttisin vielä paremmin näistä viikoista valossa, lumessa, laskuissa, siis abikeväästä. Ihan varmasti joku päivä mulla on ikävä tätä karkauspäivää, kun ihan kaikki oli vielä mahdollista ja koko elämä hykerryttävästi edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti