Kuvista (tiistai, tiistai, torstai, lauantai, tänään sunnuntai) huomaa hieman yllättävän asian: marraskuun viimeinen viikko on ollut suhteellisen kaunis. En olisi arvannut ellen olisi nähnyt.
Oon ollut kamalan onnellinen, päässyt ihan sille tasolle asti, jossa tajuaa kuinka mitään enempää ei ole eikä tule, että kaikkihan on turhaa. Ja siitä onnesta pakahtumisesta ja turhuuden käsittämisestä huolimatta vaan tanssittaa, naurattaa, laulattaa, hymyilyttää. On niin kivaa saada ikään päiviä lisää, eläminen helpottuu kun kokemukset opettaa. Ihan sellaiset yksinkertaiset kokemukset niin kuin kävellessä ajattelu, veljelle jutteleminen ja sanomalehden lukeminen (postilakko palautti meille Hesarin takaisin).
Rakastan, rakastan tätä tilaa, kun innostuminen ja motivaatio osuu ihanasti koulutyöhön. Onnistuttaa. Sain aiheettoman kehun matikantunnilla, mutta mun sydän hykertää kun maailmassa on yksi ihminen joka uskoo että mä osaan. Vaikka se uskookin väärin, niin mä tiedän että kaikille on miljoonasti enemmän iloa ja hyötyä siitä aiheettomastakin luottamisesta kuin epäilemisestä. Haluaisin yrittää itsekin olla niin ihana toisille, kuin mulle ollaan.
Vain yksi ikävä on ollut: kauniin niminen poika hävisi varoittamatta meidän luota pohjoiseen. Ystävää tullaan kaipaamaan, varsinkin kun kukaan ei ehtinyt edes käsittää että mitä tapahtui. Ihmisen lähteminen tuntuu samalta kuin hevosen lähteminen, ja tässä täytyy tietää että hevosen lähteminen ei ole pieni asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti