ainoo mikä pysyy

Kävelin koirien kanssa koulupäivän jälkeen sitä kivointa lähimetsää kohti, sitä minne muutin huhtikuussa, kun vanha lempikuusikko kaadettiin. Vaan historia toisti itseään, liian pian edellisen surun jälkeen. Kuusimännikköä ei ollut enää, metsätyökoneet ajoivat tietä pitkin pois samalla, kun tuijotin hakkuuaukeaa ja hyväksyin menetetystä.

En vieläkään tiedä, onko metsätalous väärin. Vietin rakkaassa metsässä aikaa keskimäärin kahtena kolmena päivänä viikossa, siellä pystyi kävelemään kesäisin paljain jaloin, poimimaan mustikoita ja koirat sai juosta aina vapaana. Siellä oli juurakkoisia polkuja, mäkiä ja kaikki hyvin. Mulla on ikävä metsää, enkä olisi halunnut sen lähtevän raaka-aineeksi teollisuudelle. Mutta mun ikävä ei välttämättä tarkoita, etteikö sen kuuluisi lähteä silti. Tunne ei kelpaa perusteluksi vastustaa, enkä tiedä onko parempia syitä olemassa.

tb.

Muistutus, kuinka muutos on maailmassa ainut mikä pysyy, miten mikään ei kestä ikuisesti ja kuinka kaikki kaunis kuolee ja katoaa aikanaan. Siksi täytyy huomata hetket ja ottaa niistä kiinni. Ettei huomaisi rakkauttaan vasta sen menetettyään. Mitä useampi lähimetsä muuttuu hakkuuaukeaksi, mitä useampi lempiponi myydään ja mitä useampi onnellinen päivä vaihtuu kultaiseksi muistoksi; sitä paremmin ihminen oppii olemaan kiitollinen tästä päivästä ja mitä juuri nyt on. Se on hirveän hyvä, ja mä uskon että muutoksen ehdottomuudella on tarkoitus.

Haikeus on hyvä tunne. Mä rakastin metsääni, ja siitä huomasin: olisipa ihanaa osata rakastaa kaikkia kanssakompastelijoita samalla varmuudella, olla hyvä.

Minneköhän mä tästä eteenpäin suuntaan mun askeleet, kun tarvitsen puita ja koirat kirmaamistilaa? Löytäisinkö taas uuden rakkaan, siirrynkö eteenpäin?

viime viikolla

tänään samasta kohtaa