jos hyvin käy, sä jäät mun luo

Voi koirat kun te teette mulle hyvää. Ja koirat yleensä tekee koko maailmalle hyvää.

we'll be counting stars

Kuvista (tiistai, tiistai, torstai, lauantai, tänään sunnuntai) huomaa hieman yllättävän asian: marraskuun viimeinen viikko on ollut suhteellisen kaunis. En olisi arvannut ellen olisi nähnyt.

Oon ollut kamalan onnellinen, päässyt ihan sille tasolle asti, jossa tajuaa kuinka mitään enempää ei ole eikä tule, että kaikkihan on turhaa. Ja siitä onnesta pakahtumisesta ja turhuuden käsittämisestä huolimatta vaan tanssittaa, naurattaa, laulattaa, hymyilyttää. On niin kivaa saada ikään päiviä lisää, eläminen helpottuu kun kokemukset opettaa. Ihan sellaiset yksinkertaiset kokemukset niin kuin kävellessä ajattelu, veljelle jutteleminen ja sanomalehden lukeminen (postilakko palautti meille Hesarin takaisin).

Rakastan, rakastan tätä tilaa, kun innostuminen ja motivaatio osuu ihanasti koulutyöhön. Onnistuttaa. Sain aiheettoman kehun matikantunnilla, mutta mun sydän hykertää kun maailmassa on yksi ihminen joka uskoo että mä osaan. Vaikka se uskookin väärin, niin mä tiedän että kaikille on miljoonasti enemmän iloa ja hyötyä siitä aiheettomastakin luottamisesta kuin epäilemisestä. Haluaisin yrittää itsekin olla niin ihana toisille, kuin mulle ollaan.

Vain yksi ikävä on ollut: kauniin niminen poika hävisi varoittamatta meidän luota pohjoiseen. Ystävää tullaan kaipaamaan, varsinkin kun kukaan ei ehtinyt edes käsittää että mitä tapahtui. Ihmisen lähteminen tuntuu samalta kuin hevosen lähteminen, ja tässä täytyy tietää että hevosen lähteminen ei ole pieni asia.

valkeanaan

Tänään ei ollut koetta, mutta oli lunta ja hetkittäinen auringon välkähdys. Koirat ja kissat oli suloisia.

paratiisi meillä täällä näin

Tuli talvi ja paljon muutakin onnea. Oli auditorioperjantai esseen kimpussa, lähtiessä lukio oli hiljainen ja ulkona pimeää pyöräillessä jutellessa kotiin päin. Jokunen kvanttikvarkkikoe, mutta enemmän tuntikausia kestäviä onnellisia puheiluita iltaisin parhaan kaverin kanssa ja turhia snäppejä. Vastaus vihreiltä vuorilta, että saan lähteä sinne keväällä, aion uskaltaa vaikka pelottaa. Hevosenselkää aamulla ja illalla, vapaapäiviä.

Lauantaina halusin löytää itämetrolla ystävien luo, hymyilytti kun vihdoin mulla oli vihreä HSL-läpyskä joka piilotti maalaisuuden. Sunnuntai oli voittamisen riemua, peli-iloa ja paljon kotoisaa höpöttämistä. Nukuin eilen kahden tunnin päikkärit, jotta en nukahtaisi Greyn aikana, first things first, ja sitten koirat katosivat metsään, mutta onneksi myös löytyivät.

ainoo mikä pysyy

Kävelin koirien kanssa koulupäivän jälkeen sitä kivointa lähimetsää kohti, sitä minne muutin huhtikuussa, kun vanha lempikuusikko kaadettiin. Vaan historia toisti itseään, liian pian edellisen surun jälkeen. Kuusimännikköä ei ollut enää, metsätyökoneet ajoivat tietä pitkin pois samalla, kun tuijotin hakkuuaukeaa ja hyväksyin menetetystä.

En vieläkään tiedä, onko metsätalous väärin. Vietin rakkaassa metsässä aikaa keskimäärin kahtena kolmena päivänä viikossa, siellä pystyi kävelemään kesäisin paljain jaloin, poimimaan mustikoita ja koirat sai juosta aina vapaana. Siellä oli juurakkoisia polkuja, mäkiä ja kaikki hyvin. Mulla on ikävä metsää, enkä olisi halunnut sen lähtevän raaka-aineeksi teollisuudelle. Mutta mun ikävä ei välttämättä tarkoita, etteikö sen kuuluisi lähteä silti. Tunne ei kelpaa perusteluksi vastustaa, enkä tiedä onko parempia syitä olemassa.

tb.

Muistutus, kuinka muutos on maailmassa ainut mikä pysyy, miten mikään ei kestä ikuisesti ja kuinka kaikki kaunis kuolee ja katoaa aikanaan. Siksi täytyy huomata hetket ja ottaa niistä kiinni. Ettei huomaisi rakkauttaan vasta sen menetettyään. Mitä useampi lähimetsä muuttuu hakkuuaukeaksi, mitä useampi lempiponi myydään ja mitä useampi onnellinen päivä vaihtuu kultaiseksi muistoksi; sitä paremmin ihminen oppii olemaan kiitollinen tästä päivästä ja mitä juuri nyt on. Se on hirveän hyvä, ja mä uskon että muutoksen ehdottomuudella on tarkoitus.

Haikeus on hyvä tunne. Mä rakastin metsääni, ja siitä huomasin: olisipa ihanaa osata rakastaa kaikkia kanssakompastelijoita samalla varmuudella, olla hyvä.

Minneköhän mä tästä eteenpäin suuntaan mun askeleet, kun tarvitsen puita ja koirat kirmaamistilaa? Löytäisinkö taas uuden rakkaan, siirrynkö eteenpäin?

viime viikolla

tänään samasta kohtaa

seek and you will find

torstaiaamun hehku

Palelevat sormet toistensa lomassa, naurava meluisa sankaribussi ja niin kalliit viidakkosnäpärit ettei kehdannut ostaa itselleen. Turku ja mun neljäs MNF, kaikki juuri niin kuin ennenkin, siis kasvavaa univelkaa ja loputonta jonottamista ihmismassassa, mutta silti: tässä on jotain niin oikeaa, kuten yksi kyltti yleisössä tiivisti tunnelman.

Tänä vuonna festareilla parhainta oli etsiä ja löytää permannolta ja eniten kaksi maailman rakkainta ihmistä, joista tykkään niin että halkeen. Karattiin pitsalle, mutta liian huonot jutut seurasi paluubussiin saakka. Viikonloppu ilman stressiä, vapaus olla huolehtimatta. Ja koko ajan metrilakussa maistui tärkeä sanoma, olla ihme, olla turvassa.

kylmään odottamaan

Tutustumisretkellä vauvan kanssa. Viimeiset kuusi kuvaa sai vähän käsittelysilittelyä, alkupää un naturel.