is there anybody in there?

Salaa rakastan näitä viikkoja, jolloin kouluun kuuluu vain konsepteja, marginaaleja ja laskimia koetilassa. Sitä pelastavaa pohjatuntia, jonka takia heräämme aikaisin, mutta joka todella auttaa selviämään. Jokapäiväistä varttia kello yhdeksän jälkeen, panikointihetkeä, jolloin aivotoiminta on tasan sillä tasolla, että In MAOL we trust -motto jaksaa sekä huvittaa että lohduttaa samalla kertaa. Hetki on tärkeä, siitä huolimatta, että suloinen koepaniikki valitettavan harvoin löytää enää luokse. Se jäi jonnekin kasiluokalle, sen jälkeen huomasi, ettei ehkä olekaan niin vakavaa.

Koulu on hiljainen, kun pöllämystyneenä astuu luokasta pihalle. Villasukissa voi tassutella lokerolleen ja olla yhden kirjan verran pakolla opittua tietoa vapaampi, kuin muutama tunti aiemmin. Voi tassutella sen oven eteen, missä ruokaseura vielä viimeistelee esseitään. On suloista lukea romaania, kun oikeasti pitäisi jo aloittaa seuraavaksi päiväksi opiskelu. Vähän kun koulu olisi kana, joka hautoo meitä pieniä opiskelijoita, jotka kääriytyvät villapaitoihinsa ja jumppineihinsa kuin perinneasuihin.

Kotikin on päivisin hiljainen. Siellä on vaikea olla ahkera. Toiset oikeasti pystyvät lukemaan, opiskelemaan koko viikon. Minä luen hetken trampoliinilla, jossa tulee kylmä. Pidän pomppimistauon. Menen sisään. Luen hetken keittiössä, tulee nälkä, ja kissasta huomionkipeä. Lämmitän kaakaon ja silitän kissaa. Luen taas, sitten pidän luvan kanssa tunnin tauon. Tässä vaiheessa kotona ei enää ole hiljaista, menen omaan huoneeseen lukemaan, yksi turkinpippuri per kappale on melko toimiva systeemi. Kurinalainen ylppärilukeminen vaikuttaa kaukaiselta. Yhdenkin iltapäivän lukemisesta mulla on puolet taukoa.

Tauot on kyllä kivoja. Niillä ehtii lukea päivän lehtiä ja muita kirjoja kuin sen hetkistä opiskeltavaa. Niillä ehtii tahtoa tallille, ja sopia seuraavaksi päiväksi ylimääräisen ratsastustunnin. Niillä ehtii soittaa pianoa, ja tuntea kuinka synapsit aivoissa vahvistuvat, kun lihasmuisti oppii uusia tahteja. Niillä ehtii myös saada päähänsä soimaan yhteyttämislaulun ja vakuuttua, että varmasti tositilanteessa (=kokeessa) osaisi laskea oikein ja keksisi miten tehtävä ratkaistaan. Niin varmaan, nimimerkillä "vaikeempaa fysiikankoetta sit ollut mahdollista laittaa" (huomaa sarkasmi). Toisaalta tauoilla ehtii vaikka kuunnella Emma Watsonin YK:n puheen, ja päättää että minäkin haluan muuttaa maailmaa. Ja vielä parempaa, tajuta, että ymmärsin englannin. Erinomainen syy jättää tekemättä kielioppimonistenippu huomiselle enkun pohjatunnille.

Vain reilut kolme kuukautta mun elämästä on koeviikkoja. Onneksi puolet on vielä edessä.




Tällä viikolla on tullut syksy. Alkuviikosta, kun oli kylmä ja tuuli pohjoisesta, tuntui aivan joulukuulta ja uudenvuodenpäivältä. (Surullista sinänsä, että joulukuu on ottanut tavaksi sävyttömän ruskean ja suhteellisen korkean lämpötilan, joka tuntuu kylmältä vain kontrastina viikonlopun kesäkeleihin.) Tuulisilla pelloilla ja katulamppujen kelmeän oranssissa valossa on se, miksi syksyn pimeä on tervetullut joka vuosi. Odotan jotain, tai jotakuta. Ja luulen, että siihen kannattaa tottua. Loppujen lopuksi kaikessa on niin vähän järkeä, ja kuitenkin.