iloinen laji

Lauantaina oli kesän viimeinen päivä täynnä ultimatea. Aamulla heräsin Espoossa, kun edellisiltana oli vielä treenattu ja fiilistelty finaaleita. Brahen kenttä oli aurinkoinen ja Helsinki kaunis, aivan samalla tavalla kuin edellisvuonnakin. Nyt vain sai itse teputella nappiksissa muutaman tunnin, jännittää minkä väristä mitalia Viimalle tuulisi. Oli niin hauskaa katsella pelejä, heitellä kiekkoa ja elää makkaralla ja lattekahvilla kokonainen lauantai. Kotimatkalla sm-mitalit kilisivät, junnujen pronssit ja naisten hopea, ja kun ikä vielä kerran rajoitti jatkoille pääsyä, me päätettiin kausi viimeisiin ulkotreeneihin. Kun on päivän katsellut huippu-ultimatea, (melkein) samanlaista olisi nähnyt illalla tutulla hiekkakentälläkin ellei hämärä olisi niin taitavasti haastanut silmien sauvasoluja. Ultimateintoa kun oli ripoteltu kaikkien päälle, ja sen huomasi.

Kiltin tytön on vaikea sanoa ei. Olisi paljon mukavampaa, kun voisi tehdä muut iloiseksi tulemalla ja olemalla mukana. Jossain vaiheessa viimeisten kolmen vuoden aikana olen alkanut inhota lausetta "olisi hirmu kiva jos pääsisit useammin". Niin yleensä olisi mustakin, mutta kun olisi kiva myös kaikkea muuta. On ihana kun pyydetään ja halutaan. Haluaisi riittää, mutta vaikka kuinka juoksee, tuntuu ettei ole tarpeeksi paljon siellä, missä toivottaisiin olevan.

Opettelen tätä. Koska läksytkin on välillä ihan kivoja, kun huomaa, että niihin saisi ihan luvalla käyttää vaikka koko illan, jos tahtoisi. Maailma on kauniimpi kun ei kahlitse itseään tunteihin. Tänä syksynä olen edistynyt oppimisessani paljon.

Kuitenkin ahdistuin taas, kun toivotaan useampaa kiekon kanssa juoksemista Espoossa. Hetken päätin jo, että lauantaihin jää mun kilpailulisenssillä pelaamisen aika, mutta aurinkoinen Bragu muistutti, että tietysti sitä saa, jos oikeasti haluaa. Sitähän tässä on mietitty kauan, haluanko oikeasti. Vaan jos sitä taas yrittäisi muistaa, ettei mun tartte oikeasti haluta omistaa koko elämääni ultimatelle. Mä voin oikeasti haluta vain pelailla silloin, kun on fiilistä. Eikä sitä tartte olla joka viikko.

Ja jos sitä yrittäisi muistaa, ettei pakota itseään muiden odotusten takia, koska se vie iloisesta lajista adjektiivin edestä pois. Varmaan niin on ihan kaikessa muussakin. Itse mä vaan luulen, että mun muka pitäisi. Kun ei pidä, mä vaan luulen välillä niin. Ei tartte, vaikka mä luulen että mitalit, matkustaminen, toisten suurempi omistautuminen, muiden toiveet ja ainutkertaiset tilaisuudet olisi syy miksi tarvitsisi haluta enemmän. Nuo ole mikään syy harrastaa vapaaehtoista lajia, jos ei haluaisi. Ei tartte. Ehkä mä joskus opin sen.

 ~~~ 

 Kohta meillä on syyskokous, jossa päätetään mihin turnauksiin sitä talvella lähdetään. Wiii, mä en malttaisi odottaa että pääsee taas treeneihin. Niin että kai sen nyt huomaa, kuinka ahdistuneena ja pakotetusti mä tätä lajia harrastelen ;)