and we have just one world, but we live in different ones

Miten ihmisten pitäisi elää, että maailma olisi hyvä?

Vastaus kertoisi, miten mun kuuluisi olla täällä. Minne lähteä vaiko minnekään, ketä kuunnella vaiko ketään ja miten pelastaa, mitä pelastaa tai syvemmin, miksi pelastaa yhtään mitään?

Mulla on tapana toistaa tätä samaa ajatusketjua. Aina se päättyy siihen samaan: keksin, ettei mun oikeastaan tarvitsekaan tietää ratkaisua kokonaisvaltaisesti sekavan ja pahankin, monessa kohdin myös kummallisen kauniin ja hyvän, maailmamme The Ongelmaan, jota en osaa määritellä kuitenkaan. Ahdistuminen monesti onkin helpompaa asioista, joita on vaikea määritellä. Ei sillä, että enää varsinaisesti ahdistuisin maailmanparantaja-minän miettiessä, miten maailma parannettaisiin. Kunhan miettii miettimisen takia.

Kun jos kaikki me tehtäisiin sitä, mistä me tykätään, rakastettaisiin toisiamme ja maailmaa, ja valtiot keskittyisi turvaamaan kansalaisten oikeuksia ja vapautta. Jos me osattaisiin olla rehellisiä ja antaa anteeksi, olla ystävällisiä ja useammin luopua itsekkyydestä, niin eikö silloin olisi hyvä? Kuulostaa ajatukseni siltä, että kolmoskurssi taisi tehdä musta taas vähän enemmän hipin. Sadan vuoden sisään tapahtunut historia on toistaiseksi parasta, mitä koulussa on saanut oppia. Siksi on tylsää, että uusi jakso alkaa. Historia ja fysiikka kun vihdoinkin löysivät paikkansa mun motivaatiokolosta, missä sellainen sitten ikinä sijaitseekaan.

Ei hyvän maailman resepti taida kuitenkaan olla niin yksinkertainen. Ei hyvä ehkä olekaan aina niin ehdoton, tai paha sen puoleen. Riittääkö, jos jokainen tekee elämällään sen, mikä tuntuu itsestä hyvältä? Ei pelastakaan maailmaa, vaan sen sijaan saattaa opiskella ammattiin, tehdä töitä eläkkeen eteen ja harrastaa vapaa-ajallaan jotain mukavaa. Jättää suuremmat mielenilmaukset, boikotit ja päättäviin vaikuttamiset suosiolla väliin. Miksei se riittäisi? On yksi maailmaakin suurempi, jolla on kaikki langat käsissään. On yksi, joka huolehtii, että jokaiseen paikkaan löytyy täyttäjä.

Aina tää päättyy tähän samaan. Kiva niin, hassua vaan, että aina uudestaan. Tähän, että muistaa olevansa aika pieni. Että aika pienenä riittää, että hymyilee omassa, pienessä elämässään. Että ei välttämättä tarvitse lähteä pelastamaan koko maailmaa. Siitäkään huolimatta ei tarvitse, että olisi hienoa jäädä historiankirjaan Suurena Maailmanparantajana. Kun ei ole koskaan täytynyt kokea mitään sellaista ikävää täällä, ei osaa pelätä. Kun toivon näkeminen maailman tilassa on kadonnut aikoja sitten, se on ehkä onni ettei osaa.

Maani unelma
Maailma julmempaa
Maailmanparantaja
Paranna maailmani
Paranna maailmasi
Maailmanparantaja
(c) Ismo Alanko

Rupesin lukemaan uudestaan Kisse-sarjaa, vastapainoksi koulukirjoille, jotka tahtoisivat kovasti täyttää koko arjen. Ei ole tarvinnut hetkeäkään kyseenalaistaa, miksi 12-vuotiaana rankkasin sarjan mun ehdottomiin lemppareihin. Hämmentävää, miten paljon silloin samastuin päähenkilöön, ja vieläkin. Ja miten mä oon matkinut kirjoista niin paljon siitä, kuka mä oon. (Tai enemmin, kuka mä ajattelen olevani.) Nyt aloin miettimään, niin olisinkohan mun haaveammatinkin suoraan sieltä repäissyt, vaikkei Kissestä loppujen lopuksi eläinlääkäriä tulekaan. Voi apua, mua hymyilyttää kun luen lyriikkasitaatteja kirjan sivuilta, ja niin monet niistä on tuttuja. En mä missään vaiheessa huomannut, miten pari hassua kirjaa vaan jäi vaikuttamaan mun persoonaan niin paljon...

Harrastehumanisti minussa haluaisi lukea myös psykankirjoja. Mutta se ei saa, koska tärkeääkin tärkeämmät, oikeat koulukirjat tahtovat luettavan itseään. Romaanin vielä voikin vaivihkaa avata ilman, että ne huomaavat, mutta lajitoveria ei niin helposti niiltä salaa lueta. Seuraavassa jaksossa mulla on ihan liikaa kielten hitaita tunteja ja pitkiä päiviä. Yksi äikän kurssi ei lohduta kovin paljoa, koska ei ne tunnit siinäkään yleensä odottamisen arvoisia ole, se kirjoittaminen vain. Kielet voisivat olla ihaniakin, kuten silloin kun fysiikan kirja puhuu mustekalasta. Sen massa on 15 kg, ja se pakenee vettä suihkuttamalla. Kiihdyttävän kokonaisvoiman laskeminen viivästyi, kun jäin miettimään sanamuotoa. Pakeneeko mustekala vettä suihkuttamalla tilanteessa vaikka mustettaan? Vai pakeneeko se vihollista suihkuttamalla vettä sitä kohti? Jälkimmäinen lienee oikein, vaan voisi se toisinkin olla. Koulussa kielten ihanuus pääsee harvoin oikeuksiinsa.

Jostain syystä olen alkanut tuntea lämpöä naapurikaupunkiamme kohtaan. Espoo tuntuu kummasti kodilta, vaikkei siellä edes ihan joka viikko tule enää vierailtua. Perjantaina muistin kuitenkin, miksi vähän puskassa on ollut parempi kasvaa: Täällä ei koskaan ole tullut kukaan ovelle koputtamaan ja pyytämään ulos. Kamalan rasittavaa olisi varmasti ollut moinen. Täällä on myöskin päässyt vähän helpommalla, saanut vähän vapaammin olla esimerkiksi ilman niitä tiettyjä merkkejä vaatteissa. Espoolainen serkkutyttöni, 6-vuotta, oli paras shakkivastus, jonka kanssa oon ikinä pelannut. Niin tasaväkistä siirtelyä, että aloin melkein tykätä pelistä. Se vain, että meillä tosiaan on 11 vuotta ikäeroa, ja minäkin kuitenkin osaan vähän pelata. Ensin ajattelin, että yllättävä espoorakkaus johtuisi Aalto yliopistosta (joka kehitti juuri aaltokoneen, aalto sille!), mutta ei se olekaan syy. Kun enää en oikeastaan halua lähteä sinne, vaikka toisenlaisiakin (lyhyitä) hetkiä on ehkä ollut. Jostain muusta syystä se Espoo tuntuu kivalta, syystä, josta en yhtään osaa ottaa selkoa.

~~~

Paras tapa herätä on muuten herätä siihen, kun kissanpentu järsii nenää. Minttu tuhisi kokonaisen yön mun poskea vasten, mutta oli silti hassua löytää nenä sen suusta aamulla. Mikäs siinä sitten, käy se herääminen niinkin.

~~~ 

Kävelin koirien kanssa hämärällä pellolla, kuten syksyisin tapana on. Fanny alkoi rähjätä Honeylle, kuten sillä tapana on, ja totesin sille: "Ei tähän aikaan illasta mitään tollasta, turpa umpeen". Seuraavaksi totesin ääneen itselleni, ettei koiralla ole turpaa. Hih. (Mutta kun ei ole, pitäisihän se tietää.)