tiistai 30. syyskuuta 2014

onni ei ole ilmiö







Onni ei ole ilmiö,
joka haihtuisi kokonaan.
Se vain väsyy liian herkästi
ja menee nukkumaan,
ja sen himmeä selkä hyytyy.

Mutta odota vielä, odota vaan,
kun unesta lankaa katkeaa,
se sinistä silmää raottaa,
ja sinua kohti kääntyy,

ja äkkiä, vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa,
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

(© Aulikki Oksanen, 2012)

Juuri, juuri näin. Onni juoksi keskelle maisemaa monta kertaa viikonlopun aikana. Kerran kunnolla huomasin, miten se karkasi siitä, vaikka olin komentanut itseäni pitämään siitä kiinni. Onneksi hetki meni ohi, ja onni juoksi takaisinkin päin vielä saman illan aikana.

Huomasin, että jostain vähän kummallisestakin syystä se viihtyy perjantai-iltaisin takahuoneessa. Se viihtyy muutenkin siellä, missä on tiettyä suomen sijapäättein taivutettua englantia ja kortteja, joilla pelattava maailma on minulle täysi arvoitus, kuten se kielikin, jolla siitä puhutaan. Varmaan niiden ihmisten takia se siellä viihtyy.

Niinä hetkinä, jolloin onni nukkui, kirjoitin. Se ihmeekseni herätti onnen, miten hienoa. En ollut osannut muistaa sen helpottavaa vaikutusta etukäteen, mutta vähän kai kun tiesin kuitenkin aloittaa.

Onni juoksi, tai ehkä minä pikemmin tupsahdin maisemaan, jossa se jo odotti, sunnuntai-iltana. Oli pystymetsää, laakeeta peltoo, tie ja tähtitaivas. Oli pimeä ja mietin, että mitään enempää ei täydy olla, että muistaa tämän ilmiön olemassaolon. Jokin mielikuvituksen aisoissa pitävä väline (pyörä, valo, koira) ehkä on hyödyksi, jotta asiaan huomaamiseen voi keskittyä rauhassa.
~


Havahduin huomaamaan, että sitä kulkee välillä liian kauas. Kuitenkin, kun iltahartaudessa lauletaan, "viimeisin voimin, taas eteesi tuon // pienen ihmisen särkyneen", tietää ainakin mihin suuntaan pitäisi. Ja sanoja, jotka lupaavat enemmän kuin itse osaa antaa, on myös paljon luettavaksi muistuttamassa tärkeimmästä.

Minne vain kuljet, mä vierellä tuun.
Kun hädissäsi huudat, tulen aina apuun.
Et jalkaa lyö kiveen, sua taivas kannattaa,
tieltä eksyneen, kotiin johdattaa.

(© kls. - Tanssi)

kuusi vuotta juoksimme tätä käytävää
Lauantaiksi kunta oli toteuttanut oikeasti hyvän idean: kodin ja koulun päivä. Vielä parempaa kuin se, ettei lauantaikoulupäivä koskenut lukiolaisia oli avoimet ovet peruskouluissa. En ollut kävellyt ala-asteen käytäviä sieltä lähdön jälkeen, yli neljään vuoteen. Oli hirmu kiva käydä siellä taas. Lähtiessä koulun aulassa loikki sammakko. Se ei taisi luulla, että avoimet ovet koskevat ihan kaikkia kyläläisiä.
~

Uusi jakso alkoi seitsemättä kertaa. Puolessa välissä yleissivistystä ollaan, aina tässä kohdin tuntuu että aikaa kiitää eteenpäin, että viikot kuluvat ennen kuin niistä ehtii tarttua kiinni. Fiilis ajankulun liiasta vauhdista kyllä loppuu ensimmäisiin iltapäiväruotsintunteihin, ei huolta sen suurempaa. Ehdin etukäteen jo harmitella tylsiä kursseja ja tylsiä opettajia, mutta jälkimmäiset eivät olleetkaan. Oikeastaan niiden ansiosta tästä voi tulla ihan hauskat kuusi viikkoa.

Eilen aamulla luin, ettei eläinlääkäreillä olekaan enää ylenmäärin töitä. Se siitä sitten, oli ensimmäinen ajatus, ja melkein kuulin, kuinka tulevaisuus-lokero päässäni avasi taas kaikki ovensa, puronsa ja nurkkansa. Mietin, mitä sitten haluaisin työltäni: ulkoilmaa ja luontoaspektin, fyysistä työtä ja ehdottomasti yliopiston ja teoriaopintojen kautta. Seuraavaksi huokaisin. Miksei ne voi heti vähentää eläinlääkiksen aloituspaikkojen määrää, miksei? Kun vaikkei se täydellinen maailmanparantamisammatti olekaan, niin loppujen lopuksi liian hyvä vaihtoehto vain unohtaa. Ehkä sitten kouluttaudun lukemastani huolimatta akateemiseksi työttömäksi. Kuusi vuotta saisi kuitenkin pitää kivaa.

Harmittavasta uutisesta seurasi silti joku innostuspuuska näin jakson alkuun. Innostus siitä, että kaikki on mahdollista. Yliopistoja on paljon. Pääkaupunkiseudun yliopistoissa voi opiskella kaikkea siistiä. Hollanti herättää kirkkaita ajatuksia, vaikken tiedä miksi, en tiedä maasta mitään. Äikän kurssin aiheena ovat tekstit ja vaikuttaminen, mahtavaa. Minäkin haluan muuttaa maailmaa. Ja vaikka englannin puhekurssi onnistui yhdessä tunnissa sytyttämään suuren antipatian itseään kohtaan, on (pieni) mahdollisuus, että selviän siitä sittenkin. Jos selviän, moni muukin kieleen liittyvä asia lienee helpompaa. Ajatus, että joulun lähestyessä osaisi paremmin, motivoi todella. Voi, kun kaikki innostus ei pian karkaisi valon mukana kauas etelään...

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

is there anybody in there?



Salaa rakastan näitä viikkoja, jolloin kouluun kuuluu vain konsepteja, marginaaleja ja laskimia koetilassa. Sitä pelastavaa pohjatuntia, jonka takia heräämme aikaisin, mutta joka todella auttaa selviämään. Jokapäiväistä varttia kello yhdeksän jälkeen, panikointihetkeä, jolloin aivotoiminta on tasan sillä tasolla, että In MAOL we trust -motto jaksaa sekä huvittaa että lohduttaa samalla kertaa. Hetki on tärkeä, siitä huolimatta, että suloinen koepaniikki valitettavan harvoin löytää enää luokse. Se jäi jonnekin kasiluokalle, sen jälkeen huomasi, ettei ehkä olekaan niin vakavaa.

Koulu on hiljainen, kun pöllämystyneenä astuu luokasta pihalle. Villasukissa voi tassutella lokerolleen ja olla yhden kirjan verran pakolla opittua tietoa vapaampi, kuin muutama tunti aiemmin. Voi tassutella sen oven eteen, missä ruokaseura vielä viimeistelee esseitään. On suloista lukea romaania, kun oikeasti pitäisi jo aloittaa seuraavaksi päiväksi opiskelu. Vähän kun koulu olisi kana, joka hautoo meitä pieniä opiskelijoita, jotka kääriytyvät villapaitoihinsa ja jumppineihinsa kuin perinneasuihin.

Kotikin on päivisin hiljainen. Siellä on vaikea olla ahkera. Toiset oikeasti pystyvät lukemaan, opiskelemaan koko viikon. Minä luen hetken trampoliinilla, jossa tulee kylmä. Pidän pomppimistauon. Menen sisään. Luen hetken keittiössä, tulee nälkä, ja kissasta huomionkipeä. Lämmitän kaakaon ja silitän kissaa. Luen taas, sitten pidän luvan kanssa tunnin tauon. Tässä vaiheessa kotona ei enää ole hiljaista, menen omaan huoneeseen lukemaan, yksi turkinpippuri per kappale on melko toimiva systeemi. Kurinalainen ylppärilukeminen vaikuttaa kaukaiselta. Yhdenkin iltapäivän lukemisesta mulla on puolet taukoa.

Tauot on kyllä kivoja. Niillä ehtii lukea päivän lehtiä ja muita kirjoja kuin sen hetkistä opiskeltavaa. Niillä ehtii tahtoa tallille, ja sopia seuraavaksi päiväksi ylimääräisen ratsastustunnin. Niillä ehtii soittaa pianoa, ja tuntea kuinka synapsit aivoissa vahvistuvat, kun lihasmuisti oppii uusia tahteja. Niillä ehtii myös saada päähänsä soimaan yhteyttämislaulun ja vakuuttua, että varmasti tositilanteessa (=kokeessa) osaisi laskea oikein ja keksisi miten tehtävä ratkaistaan. Niin varmaan, nimimerkillä "vaikeempaa fysiikankoetta sit ollut mahdollista laittaa" (huomaa sarkasmi). Toisaalta tauoilla ehtii vaikka kuunnella Emma Watsonin YK:n puheen, ja päättää että minäkin haluan muuttaa maailmaa. Ja vielä parempaa, tajuta, että ymmärsin englannin. Erinomainen syy jättää tekemättä kielioppimonistenippu huomiselle enkun pohjatunnille.

Vain reilut kolme kuukautta mun elämästä on koeviikkoja. Onneksi puolet on vielä edessä.




Tällä viikolla on tullut syksy. Alkuviikosta, kun oli kylmä ja tuuli pohjoisesta, tuntui aivan joulukuulta ja uudenvuodenpäivältä. (Surullista sinänsä, että joulukuu on ottanut tavaksi sävyttömän ruskean ja suhteellisen korkean lämpötilan, joka tuntuu kylmältä vain kontrastina viikonlopun kesäkeleihin.) Tuulisilla pelloilla ja katulamppujen kelmeän oranssissa valossa on se, miksi syksyn pimeä on tervetullut joka vuosi. Odotan jotain, tai jotakuta. Ja luulen, että siihen kannattaa tottua. Loppujen lopuksi kaikessa on niin vähän järkeä, ja kuitenkin.


lauantai 20. syyskuuta 2014

and we have just one world, but we live in different ones




Miten ihmisten pitäisi elää, että maailma olisi hyvä?

Vastaus kertoisi, miten mun kuuluisi olla täällä. Minne lähteä vaiko minnekään, ketä kuunnella vaiko ketään ja miten pelastaa, mitä pelastaa tai syvemmin, miksi pelastaa yhtään mitään?

Mulla on tapana toistaa tätä samaa ajatusketjua. Aina se päättyy siihen samaan: keksin, ettei mun oikeastaan tarvitsekaan tietää ratkaisua kokonaisvaltaisesti sekavan ja pahankin, monessa kohdin myös kummallisen kauniin ja hyvän, maailmamme The Ongelmaan, jota en osaa määritellä kuitenkaan. Ahdistuminen monesti onkin helpompaa asioista, joita on vaikea määritellä. Ei sillä, että enää varsinaisesti ahdistuisin maailmanparantaja-minän miettiessä, miten maailma parannettaisiin. Kunhan miettii miettimisen takia.

Kun jos kaikki me tehtäisiin sitä, mistä me tykätään, rakastettaisiin toisiamme ja maailmaa, ja valtiot keskittyisi turvaamaan kansalaisten oikeuksia ja vapautta. Jos me osattaisiin olla rehellisiä ja antaa anteeksi, olla ystävällisiä ja useammin luopua itsekkyydestä, niin eikö silloin olisi hyvä? Kuulostaa ajatukseni siltä, että kolmoskurssi taisi tehdä musta taas vähän enemmän hipin. Sadan vuoden sisään tapahtunut historia on toistaiseksi parasta, mitä koulussa on saanut oppia. Siksi on tylsää, että uusi jakso alkaa. Historia ja fysiikka kun vihdoinkin löysivät paikkansa mun motivaatiokolosta, missä sellainen sitten ikinä sijaitseekaan.

Ei hyvän maailman resepti taida kuitenkaan olla niin yksinkertainen. Ei hyvä ehkä olekaan aina niin ehdoton, tai paha sen puoleen. Riittääkö, jos jokainen tekee elämällään sen, mikä tuntuu itsestä hyvältä? Ei pelastakaan maailmaa, vaan sen sijaan saattaa opiskella ammattiin, tehdä töitä eläkkeen eteen ja harrastaa vapaa-ajallaan jotain mukavaa. Jättää suuremmat mielenilmaukset, boikotit ja päättäviin vaikuttamiset suosiolla väliin. Miksei se riittäisi? On yksi maailmaakin suurempi, jolla on kaikki langat käsissään. On yksi, joka huolehtii, että jokaiseen paikkaan löytyy täyttäjä.

Aina tää päättyy tähän samaan. Kiva niin, hassua vaan, että aina uudestaan. Tähän, että muistaa olevansa aika pieni. Että aika pienenä riittää, että hymyilee omassa, pienessä elämässään. Että ei välttämättä tarvitse lähteä pelastamaan koko maailmaa. Siitäkään huolimatta ei tarvitse, että olisi hienoa jäädä historiankirjaan Suurena Maailmanparantajana. Kun ei ole koskaan täytynyt kokea mitään sellaista ikävää täällä, ei osaa pelätä. Kun toivon näkeminen maailman tilassa on kadonnut aikoja sitten, se on ehkä onni ettei osaa.

Maani unelma
Maailma julmempaa
Maailmanparantaja
Paranna maailmani
Paranna maailmasi
Maailmanparantaja
(c) Ismo Alanko

Rupesin lukemaan uudestaan Kisse-sarjaa, vastapainoksi koulukirjoille, jotka tahtoisivat kovasti täyttää koko arjen. Ei ole tarvinnut hetkeäkään kyseenalaistaa, miksi 12-vuotiaana rankkasin sarjan mun ehdottomiin lemppareihin. Hämmentävää, miten paljon silloin samastuin päähenkilöön, ja vieläkin. Ja miten mä oon matkinut kirjoista niin paljon siitä, kuka mä oon. (Tai enemmin, kuka mä ajattelen olevani.) Nyt aloin miettimään, niin olisinkohan mun haaveammatinkin suoraan sieltä repäissyt, vaikkei Kissestä loppujen lopuksi eläinlääkäriä tulekaan. Voi apua, mua hymyilyttää kun luen lyriikkasitaatteja kirjan sivuilta, ja niin monet niistä on tuttuja. En mä missään vaiheessa huomannut, miten pari hassua kirjaa vaan jäi vaikuttamaan mun persoonaan niin paljon...

Harrastehumanisti minussa haluaisi lukea myös psykankirjoja. Mutta se ei saa, koska tärkeääkin tärkeämmät, oikeat koulukirjat tahtovat luettavan itseään. Romaanin vielä voikin vaivihkaa avata ilman, että ne huomaavat, mutta lajitoveria ei niin helposti niiltä salaa lueta. Seuraavassa jaksossa mulla on ihan liikaa kielten hitaita tunteja ja pitkiä päiviä. Yksi äikän kurssi ei lohduta kovin paljoa, koska ei ne tunnit siinäkään yleensä odottamisen arvoisia ole, se kirjoittaminen vain. Kielet voisivat olla ihaniakin, kuten silloin kun fysiikan kirja puhuu mustekalasta. Sen massa on 15 kg, ja se pakenee vettä suihkuttamalla. Kiihdyttävän kokonaisvoiman laskeminen viivästyi, kun jäin miettimään sanamuotoa. Pakeneeko mustekala vettä suihkuttamalla tilanteessa vaikka mustettaan? Vai pakeneeko se vihollista suihkuttamalla vettä sitä kohti? Jälkimmäinen lienee oikein, vaan voisi se toisinkin olla. Koulussa kielten ihanuus pääsee harvoin oikeuksiinsa.

Jostain syystä olen alkanut tuntea lämpöä naapurikaupunkiamme kohtaan. Espoo tuntuu kummasti kodilta, vaikkei siellä edes ihan joka viikko tule enää vierailtua. Perjantaina muistin kuitenkin, miksi vähän puskassa on ollut parempi kasvaa: Täällä ei koskaan ole tullut kukaan ovelle koputtamaan ja pyytämään ulos. Kamalan rasittavaa olisi varmasti ollut moinen. Täällä on myöskin päässyt vähän helpommalla, saanut vähän vapaammin olla esimerkiksi ilman niitä tiettyjä merkkejä vaatteissa. Espoolainen serkkutyttöni, 6-vuotta, oli paras shakkivastus, jonka kanssa oon ikinä pelannut. Niin tasaväkistä siirtelyä, että aloin melkein tykätä pelistä. Se vain, että meillä tosiaan on 11 vuotta ikäeroa, ja minäkin kuitenkin osaan vähän pelata. Ensin ajattelin, että yllättävä espoorakkaus johtuisi Aalto yliopistosta (joka kehitti juuri aaltokoneen, aalto sille!), mutta ei se olekaan syy. Kun enää en oikeastaan halua lähteä sinne, vaikka toisenlaisiakin (lyhyitä) hetkiä on ehkä ollut. Jostain muusta syystä se Espoo tuntuu kivalta, syystä, josta en yhtään osaa ottaa selkoa.
~~~

Paras tapa herätä on muuten herätä siihen, kun kissanpentu järsii nenää. Minttu tuhisi kokonaisen yön mun poskea vasten, mutta oli silti hassua löytää nenä sen suusta aamulla. Mikäs siinä sitten, käy se herääminen niinkin.
~~~ 

Kävelin koirien kanssa hämärällä pellolla, kuten syksyisin tapana on. Fanny alkoi rähjätä Honeylle, kuten sillä tapana on, ja totesin sille: "Ei tähän aikaan illasta mitään tollasta, turpa umpeen". Seuraavaksi totesin ääneen itselleni, ettei koiralla ole turpaa. Hih. (Mutta kun ei ole, pitäisihän se tietää.)




maanantai 15. syyskuuta 2014

iloinen laji

Lauantaina oli kesän viimeinen päivä täynnä ultimatea. Aamulla heräsin Espoossa, kun edellisiltana oli vielä treenattu ja fiilistelty finaaleita. Brahen kenttä oli aurinkoinen ja Helsinki kaunis, aivan samalla tavalla kuin edellisvuonnakin. Nyt vain sai itse teputella nappiksissa muutaman tunnin, jännittää minkä väristä mitalia Viimalle tuulisi. Oli niin hauskaa katsella pelejä, heitellä kiekkoa ja elää makkaralla ja lattekahvilla kokonainen lauantai. Kotimatkalla sm-mitalit kilisivät, junnujen pronssit ja naisten hopea, ja kun ikä vielä kerran rajoitti jatkoille pääsyä, me päätettiin kausi viimeisiin ulkotreeneihin. Kun on päivän katsellut huippu-ultimatea, (melkein) samanlaista olisi nähnyt illalla tutulla hiekkakentälläkin ellei hämärä olisi niin taitavasti haastanut silmien sauvasoluja. Ultimateintoa kun oli ripoteltu kaikkien päälle, ja sen huomasi.







Kiltin tytön on vaikea sanoa ei. Olisi paljon mukavampaa, kun voisi tehdä muut iloiseksi tulemalla ja olemalla mukana. Jossain vaiheessa viimeisten kolmen vuoden aikana olen alkanut inhota lausetta "olisi hirmu kiva jos pääsisit useammin". Niin yleensä olisi mustakin, mutta kun olisi kiva myös kaikkea muuta. On ihana kun pyydetään ja halutaan. Haluaisi riittää, mutta vaikka kuinka juoksee, tuntuu ettei ole tarpeeksi paljon siellä, missä toivottaisiin olevan.

Opettelen tätä. Koska läksytkin on välillä ihan kivoja, kun huomaa, että niihin saisi ihan luvalla käyttää vaikka koko illan, jos tahtoisi. Maailma on kauniimpi kun ei kahlitse itseään tunteihin. Tänä syksynä olen edistynyt oppimisessani paljon.

Kuitenkin ahdistuin taas, kun toivotaan useampaa kiekon kanssa juoksemista Espoossa. Hetken päätin jo, että lauantaihin jää mun kilpailulisenssillä pelaamisen aika, mutta aurinkoinen Bragu muistutti, että tietysti sitä saa, jos oikeasti haluaa. Sitähän tässä on mietitty kauan, haluanko oikeasti. Vaan jos sitä taas yrittäisi muistaa, ettei mun tartte oikeasti haluta omistaa koko elämääni ultimatelle. Mä voin oikeasti haluta vain pelailla silloin, kun on fiilistä. Eikä sitä tartte olla joka viikko.

Ja jos sitä yrittäisi muistaa, ettei pakota itseään muiden odotusten takia, koska se vie iloisesta lajista adjektiivin edestä pois. Varmaan niin on ihan kaikessa muussakin. Itse mä vaan luulen, että mun muka pitäisi. Kun ei pidä, mä vaan luulen välillä niin. Ei tartte, vaikka mä luulen että mitalit, matkustaminen, toisten suurempi omistautuminen, muiden toiveet ja ainutkertaiset tilaisuudet olisi syy miksi tarvitsisi haluta enemmän. Nuo ole mikään syy harrastaa vapaaehtoista lajia, jos ei haluaisi. Ei tartte. Ehkä mä joskus opin sen.

 ~~~ 

 Kohta meillä on syyskokous, jossa päätetään mihin turnauksiin sitä talvella lähdetään. Wiii, mä en malttaisi odottaa että pääsee taas treeneihin. Niin että kai sen nyt huomaa, kuinka ahdistuneena ja pakotetusti mä tätä lajia harrastelen ;)

tiistai 9. syyskuuta 2014

kurki toisesta maailmasta

Lämmin syyskuu on yllättänyt joka kerta, kun on astunut ovesta ulos. Vuosi sitten oli samanlainen vähän-niin-kuin-inkkarikesä. Oikea inkkarikesä on vain kirjoissa, ei tässä maailmassa voi puhua siitä, jos haluaa säilyttää sanassa vielä sen kaiken sisällön. Sitä paitsi, öiksi elohopea (jos jossain vielä vanhoja mittareita riippuu) laskee kylmään. Iltaisin pitää jo laittaa heijastinta, kun lähtee koirien kanssa kävelemään. Reittejä avautuu, kun vilja tulee puiduksi jättäen meille hehtaareittain sänkkäreitä tallattavaksi. Metsään ei kannata edes yrittää lähteä ilman ämpäriä - Jokasyksyinen sienirakkaus on syttynyt taas. Tatit ja hirvikärpäset kuuluvat yhteen. Vielä yksi sitä paitsi tuohon inkkarikesään: Juuri nyt ulkona näyttää satavan.


Viime viikonlopuksi pääsin Riuttikseen. Leirikeskuksen suojissa majailevat Rauha ja Onni, jotka saivat odottamaan myös lukiokurssia, vain koska puitteet. Kyllä ihmissuhdekurssikin oli mukava. Oli hassua, kun sai itse tehdä tehtäviä ja kertoa ajatuksia, eikä vain auttaa lapsia siinä. Askartelin suuren paperin, joka kertoi unelmista elämässä. Siihen tuli suuri määrä kotieläimiä, yksi Fiancé Noir, paljon pikkulapsia ponien selissä ja muuten. Siihen tuli sanoja ja tuulivoimala, ja ammattia kuvaamaan härän sisäfilettä, koska ruoantuotanto. Mulla on ikävä koiria, pitäisi rapsutella niitä paljon enemmän. Silloin mä aina tiedän, että musta tulee eläinlääkäri. Samalla lailla kun tallilla tiedän sen. Ja tiedän sen, kun ajattelen sanoja ruoantuotanto Suomessa. Muuten en sitten aina tiedäkään.

Riuttiksessa oli tietysti myös tatteja. Siellä oli kaksi sumuista aamua ja metsäneläimiä. Sellaista tietynlaista rauhaa siellä on, jotain, mihin toivoisi enemmänkin osaavansa pysähtyä. Oivalsin, että vaikka aurinko vielä muistuttaa kesän lämmöstä, järvivesi ei muistuta siitä mitään. Se oli hyvin kylmää ja osallisena yhdessä lukuisista yrityksistäni parantua tästä flunssasta. Myös liikunta tekee varmasti oikein hyvää, mutta minkäs teet, kun kiekko tahtoisi lentää vielä ulkokauden viimeisinä päivinä oikein paljon? Ympärille aukeavat keltaisen okran väriset pellot, sininen taivas poutapilvineen, ystävä ja kiekko ovat erinomainen yhdistelmä koulupäivän jälkeen.

Lauantaina sumujärveen lensi laiturilta kurki. Se katosi hitaasti sumuun, jättäen jälkeensä vain huudon. Katsojalle muutamien sekuntien kohtaus jätti kysymyksen toisesta maailmasta.

kuva on muokattu.






keskiviikko 3. syyskuuta 2014

we are fools to make war

Olen tässä muutaman vuoden pohtinut bloggaamisen tarkoitusta ja mistä blogissani haluan kirjoittaa. Mun heppablogi on jo kauan lipsunut kertomaan kaikesta muustakin, ja vaikka olen aina tiennyt, että sellainen on selkeä virhe bloggaamisessa, vasta nyt syntyi tämä toinen. Hyvä puoli syysflunssassa oli, että uuden blogin aloittamiselle tuli loistava mahdollisuus. Monta viikkoa olen odottanut tätä tapahtuvaksi!

Nimeä miettiessä kuuntelin paljon tuttuja kappaleita läpi, mutta Kaiqqlttuuria ei tuntunut enää edes vaihtoehdolta kun silmät osuivat huoneen seinälle kiinnitettyyn paperiin, jossa luki "Täällä ihminen on vain heinä". Heinäistä teemaa tuntuu kivalta jatkaa. Elo-syyskuun vaihteeseen sopivasti löysin Elonkerjuun ja sen helpot, ihanat biisit. Muuten sekaisin on soinut Sannia, 70-luvun rockia briteistä ja Samuli Putroa. Tuntuu matkimiselta ottaa toisilta niiden lempimusiikkia tai sanoja, mutta ehkä se ei ole kaikista väärintä kuitenkaan, toivon.


Olen ollut paljon vain kotona. Syönyt kaksi turkinpippuria päivässä, miettinyt pitäisikö jatkaa tapaa ja ostaa toinen pussi pöytälaatikkoon. Vai onko se sen rahan ja muovin arvoista kuitenkaan? Sunnuntai-iltana puhuin vahingossa puhelimessa toista tuntia. Siitä on kauan, kun viimeksi oli tapahtunut niin, mutta se oli mukavaa. Istua hämärässä huoneessa ja puhua pienistä asioista, kun piti alunperin vain kertoa läksyistä.

Yhtenä iltana tutustuin kitkavoimaan käytännössä. Koirien kanssa metsässä eteen tuli sellainen kolmisen metriä korkea jyrkänne. Se olisi pitänyt varmaan kiertää, mutta kiertäminen vaikutti työläältä. Jyrkänteen puolessa välissä oli parin sentin alaspäin viettävä harjanne, jonka kautta ajattelin voivan päästä helpommin alas. Siitä vaiheesta, kun tajusin, ettei kitka riitäkään pitämään saapasta kivellä, seurasi saman sekunnin sisällä monta pientä muutosta tilanteeseen. Sammaleella männyn juuressa maatessani totesin adrenaliinin ja hyvän onnen olevan matkassa mukana, kun ei käynyt mitään vaikka olisi voinut pahemminkin. Piti sitäkin kokeilla, niin seuraavalla kerralla osaan kiertää sateesta liukkaat kalliot kauempaa.


En tiedä, onko normaalia jos lukion paras kurssi on musta historian kolmas? Meillä on esitelmä hippiliikkeestä (varattiin aihe heti ensimmäisinä, että saadaan juuri se), me ollaan käyty ääriliikkeitä läpi (minkä jälkeen aloin pohtia, ovatko nykyiset sosialismi ja kapitalismi muka ainoat vaihtoehdot maailmalle, tuskin) ja kurssi on yllättävän ajankohtainen kaiken lisäksi. Tän viimeisen voisi kyllä jättää mieluummin pois, koska kolmas maailmansota ei ilahduttaisi lainkaan, ei varmaan ketään muutakaan paitsi ilmeisesti muutamaa hullua tuolla idempänä, jos niiden käytöksestä voi jotain päätellä. Vaikea ymmärtää, mutta haluaisin, niinpä Hesarin ulkomaan sivutkin kiinnostavat ensimmäistä kertaa enemmän. Oli miten oli, yllättäin historia onkin koulupäivissä parhainta.

Ja kls. julkaisi eilen uuden biisin, joka on ihana.

"Siis tanssi tähtien halki
Lennä maailman ääriin
Saat hengittää,
ihmetellä, elää

Levitä kätesi tuuleen
ja maailman ääriin
Ihmeellinen
Koko maailma on sinua varten"