Oon löytänyt huoneet, joissa maailman pelastaminen on arkikielen sanapari. Huoneissa ihmisten sydämet lyö muutokselle, kestävälle taloudelle, työlle rauhan puolesta, demokratian puolustamiselle. Siellä puhutaan juuri niillä sanoilla, joilla mun sydän on tavannut jo vuosia. Mäkin avaan suuni ja kysyn, opin ja kaiken sen aikaa joku mun sisällä pakahtuu innosta. Sillä - en mä ollutkaan vääränlainen, vaikka totuin toistamaan eitä ja olemaan mukana vain tietyn tarkan pienen määrän, kun se tietty tarkka pieni määrä kaikkea on ollut aina tarpeeksi. Mun huoneet vaan oli aina toisaalla, ja nyt kun löysin niihin sisälle, mun ei tee yhtään mieli sanoa ei, mä hymyilen ja sanon kyllä, kyllä, kyllä, haluan olla mukana, haluan enemmän, kyllä. Tää on se mistä ihmiset sanoo intohimo, tässä on se draivi, joka kuulemma pitää työhön olla. Tässä on ne huoneet, joihin mä haluan töihin. Tän viikon huoneina olivat NVV2017-kurssi, kehyviikon talouskasvu vai -lasku -paneeli ja YK-nuorten urailtapäivä
Noiden parituntisen huonehetkien lomassa tutaopiskelu on tuntunut myös ihan hyvältä, kun sille on syy (ymmärtää laajemmin vaikuttaakseen paremmin) ja toisaalta muistan, että sen ei tarvitsekaan antaa mulle kaikkea vaan on muutakin. Ihanaa on ollut tulla pois kaupungista ja metsäytyä ja satuloitua taas. Junareissu työväenkaupunkiin eväskaalin kanssa sai huomaamaan, että reilimuistoihin alkaa jo piirtyä tiettyä kultaisuutta ja että jossain määrin selviän yksin ihan hyvin(, jossain määrin en). Lauantaina oli koskettavat ja lämpimät syyshäät, haaveilen omista sellaisista (ja samalla pelkään kaikenlaista). Viikon ajan mulla on ollut taskussa ikävästä tehty pallo, mutta en ole tiennyt mitä sillä tehdä. Tietämättömyyteni tosin ei hämmästytä enää ketään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti