mikään ei oo kestävää varsinkaan nuorena

maanantai

tiistai

tiistai

perjantai

perjantai

maanantai

maanantai

Optimismi (miten voikin) vielä taas kerran voitti ja mä pääsin sen matikkani läpi - kysyivät helppoja, taivaan kiitos. En oikein osannut stressata, ihmettelin vain miten tutulta ja uudelta samaan aikaan tuntui tajuta, etten ensimmäistä kertaa osaakaan oppimäärää varmasti, (en lainkaan, tuntui). Elämän ensimmäisen tenttiviikon (ei eroa koeviikosta paitsi tenttejä ei ole niin usein kuin lukiossa kokeita) aikana kävin kahdesti teatterissa - äititytärkomediaa siskoäitimummiseurassa ja absurdia faabelia Kalliossa, kurkittiin Cellaan sisälle muttei uskallettu mennä kuitenkaan. Teatterit on kyllä varmaan parasta mun syksyssä, niissä oon muistanut käydä ja tykännyt myös, kun muuta mikä olisi samalla tavalla onnistunut on tälle vuosineljännekselle sattunutkin sitten varsin niukasti. 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kulttuurin, tenttien ja tallien lomassa oon myös palannut alkulähteilleni, aiheeseen josta oon tännekin kirjoittanut alusta saakka, aiheeseen joka on mun blogin ydin yhtälailla kuin mun koirapeltokävelyt ja  arkipäivähuomiot. Tervetuloa takaisin, mikämustatuleeisona-kriisi, tervetuloa takaisin mähaluunollalääkäri-kitinä, tervetuloa takaisin mäentiiämitämähaluan-elämä (okei, viimeisestä en koskaan eroon päässytkään).

Tehdäänpä pieni katsaus:

Ei hyvän maailman resepti taida kuitenkaan olla niin yksinkertainen. Ei hyvä ehkä olekaan aina niin ehdoton, tai paha sen puoleen. Riittääkö, jos jokainen tekee elämällään sen, mikä tuntuu itsestä hyvältä? Ei pelastakaan maailmaa, vaan sen sijaan saattaa opiskella ammattiin, tehdä töitä eläkkeen eteen ja harrastaa vapaa-ajallaan jotain mukavaa. Jättää suuremmat mielenilmaukset, boikotit ja päättäviin vaikuttamiset suosiolla väliin. Miksei se riittäisi?

Aina tää päättyy tähän samaan. Kiva niin, hassua vaan, että aina uudestaan. Tähän, että muistaa olevansa aika pieni. Että aika pienenä riittää, että hymyilee omassa, pienessä elämässään. Että ei välttämättä tarvitse lähteä pelastamaan koko maailmaa. (20.9.2014)

Innostus siitä, että kaikki on mahdollista. Yliopistoja on paljon. Pääkaupunkiseudun yliopistoissa voi opiskella kaikkea siistiä. Hollanti herättää kirkkaita ajatuksia, vaikken tiedä miksi, en tiedä maasta mitään. Äikän kurssin aiheena ovat tekstit ja vaikuttaminen, mahtavaa. Minäkin haluan muuttaa maailmaa. (30.9.2014)

Leikkasin vihkosen kannesta suorakulmion, jossa lukee Meilahden kampus. Leikkasin sen viereen nuolen sitä osoittamaan, ja nyt ilmoitustauluni kertoo minulle suunnan. (13.11.2015)

Musta tuntuu, että haluan olla vapaa vielä lukion jälkeen. Vapaa on siis, että lukisin jonkin vapaan pätevyyden tyyppiä FM. Ei-vapaa on lääkis, koska lääkiksestä tulee lääkäreitä, ja lääkärit ovat lääkäreitä, eivät mitä vain. Vapaan ja varman välillä olen ehkä sittenkin rohkea. Eniten kiehtoisi se, mistä kaikkein vähiten ymmärrän. Fysiikka ja talous. Hulluutta, melkein kaikkea muuta osaisin paremmin, kaikkeen muuhun olisi enemmän lahjakkuutta. (19.4.2015)

Koska enemmän kuin pohdiskelija ja enemmän kuin intohimoinen hevosharrastaja mä kuitenkin olen idealisti ja maailmanparantaja, ja mä luulen että mun kuuluu työopiskella jotain kunnollista ja pätevää, kenties juuri sitä matemaattista juttua, että pääsen oikeasti vaikuttamaan ja muuttamaan tätä maailmaa.
Sitten keski-ikäisenä näen ehkä, luulinko oikein, mutta etukäteen en tiedä. Pitää katsoa ja kokeilla ja olla päätymättä Viikkiin. (13.9.2015)

Voisin vain juosta tekemään ja vaikuttamaan, tilaan kirjan joka muuttaa kaiken ja toivon etten kuole maailmankieleen. Mun pitää oppia sitä joskus ja juuri tästä on hyvä aloittaa. Voi ilmastonmuutos ja että kuinka raha määrää sitäkin niin paljon. Täytyy saada tietää ja oppia niin paljon että tiedän mitä tehdä. 

Mä luulen, että mä puhun intohimosta ja kutsumuksesta ja sellaisista suurista ihmeellisistä asioista, kun puhun nyt. Ehkä ihmeellisintä on se, miten mun silmät loistaa tahdosta laittaa elämäntyö meidän maapallon pelastamiseen. Tässä pakahduksessa on vaikea uskoa, etten muka aina ole nähnyt mun elämäntehtävän liittyvän tähän. Miten olen voinut luulla haluavani vaikka nyt lääkäriksi? (21.9.2015)

Tuli käytyä nuuhkimassa ensi vuotta kompleksilukuja piirtävässä luentosalissa, iloa siitä kuinka se tuntuu yhä niin oikealta ja vapaudelta. (17.10.2015)

Miten hauskaa olikaan olla pieni fuksi, rakentaa pastavaahtokarkkitornia ja tasapainoilla kaljakoreilla toisia halaten, järkyttyä mutalammesta ja nukkua kylki kyljessä parvella. Miten paljon onnea löytyikään, kun sai ekaa kertaa laulaa teekkarihymniä, tunkea hämyiseen saunaan ja mökissä hetken päästä huutaa Anssi Kelan päälle miten meistä tulee teekkareita. Huomasin, että mun yksi suuri unelma toteutuu tässä ja nyt. Enemmän kun lääkäri mä haluun olla teekkari ja onneksi tajusin sen ajoissa. Fuksisyksyyn lähdetään odotukset korkealla, tätä on odotettu ja tän takia niihin ylppäreihinkin luettiin. (24.8.2016)

Yhdistäpä vaan kunnianhimoinen ja merkityksellinen työelämä downshiftaamiseen yksin kotimaan korvessa - not gonna happen mut eipä se elämä unelmien toteutumisesta aina niin ihanaksi muutu muutenkaan. (23.10.2016)

Tapahtui siis näinä päivinä, surjektioiden kanssa kärsiessäni, että lipsautin puolihuolimattomasti ääneen vaihtavani lääkikseen kun tuta ei vaan kiinnosta ja matikka suju. Nyt siitä on kulunut viikko ja mun pöydällä Bios4, tietokoneella sivuhistoria kertoo hiljaista kieltään lääkisblogeista, valmennuskurssimainoksista ja ammatinvalintatesteistä. Näyttää selkeältä, että mun pitäisi hakeutua tutkijaksi, pois teknillisestä, ihastua taas avaruusfysiikkaan, keskittyä yhteiskuntaan ja vaikuttamiseen tai sitten vaan hakea lääkikseen. Mä tiedän, että mä en todennäköisesti taivu luopumaan tutapaikasta ja sateenkaarihaalareista (joita en vielä ole saanutkaan). Mä toivon, että tää ajatus unohtuisi ja palaisin takaisin siihen teekkariunelmaan, jota koin yhden illan elokuussa ja odotin yli vuoden etukäteen. Tuplatutkinto ei kuulosta siltä, että arkeen mahtuisi talli-iltoja ja koirametsää, teatteriretkiä ja aikaa lukea romaaneja, unohtua ihmisten luo höpöttämään tai kirjoittaa blogia. Mä toivon että tää menee ohi, ja uskonkin että menee. Oonhan mä halunnut aikojen saatossa myös meteorologiksi, äikänopeksi ja terapeutiksi, aina vahvasti mutta aina ne on silti unohtuneet aika nopeaan.

Ihmetyttää, mistä lääkis taas pomppasi. Mielessä elävästi se Meilahden kampuspäivä, kun katsoin Biomedicumia ja ymmärsin, että ainut syy miksi haluaisin lääkikseen olisi se valkoinen takki. Tajusin, ettei mun tartte lukea siihen pääsykokeeseen, ettei mun tartte käyttää kuutta (yhtätoista, viittätoista) vuotta opiskellakseni soluja ja sairauksia, vaan voin samantien laittaa sen ajan maailmanpelastamiseen. Sana, josta on tullut mulle tavoiteltavan elämän synonyymi. Ja se onkin totta, mun intohimo on säilyttää kotimaan vuodenajat, kadottaa köyhyys, tehdä töitä paremman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta, muuttaa kenties talousjärjestelmää, jotta ympäristöllä olisi itseisarvo ja talous ei olisi arvo ylitse kaiken muun. Edelleenkään en oo aivan perillä, että miten tämä käytännössä tapahtuu, ja sekin on totta että minä en parhaalla tahdollakaan saa ihan loputtomasti muutosta aikaan, eikä tarttekaan. Ei maailmaa yksin voi pelastaa.

On myös toinen päivä Meilahdessa, se josta olen innoissani kirjoittanutkin ylempänä. Kun lääkis tuntui juuri omalta ja olin valmis rakastamaan joka molekyylibilsanluentoa koko loppuelämäni. 

Lääkis tuli mieleen, kun kattelin tulevia kurssinimiä (operaatioiden johtaminen, tietokannat, laskelmat liiketoiminnan päätösten tukena, strategy fieldwork, basics in research and development management...) ja mietin, ettei mitään ihanaa, mitään inspiroivaa, mitään kiinnostavaa. Lääketiede olisi mielenkiintoista. Neurologia, gynekologia, psykiatria, patologia, anatomia, mä vain haluaisin oppia kaikkea tuota. 

Toisaalta siellä on paljon, mikä ei niin inspaa. Ei mulla ole mitään erityistä motivaatiota tietää kaikesta kaikkea tai päästä lääketieteen huipulle, lääkärinä olisi kivaa ammatin varmuus, tärkeys ja mahdollisuus tehdä missä vain. Tehdä lyhyempää työviikkoa jos siltä tuntuisi, toisaalta kirjoitella vuosikausia väitöskirjaa jos se kiehtoisi. Samat ajatukset mulla oli lukion kakkosella, kun psykiatrin urasta kovin haaveilin. Ei olla paras vaan opiskella, koska osa asioista kiinnostaa paljon ja lääkäriys voisi olla sopiva polku. 

Tutalla on kivaa ja kyllä ne opinnotkin toisella mielentilalla mietittynä kiinnostaa jo enemmän. Sieltä voisi avautua se mun vaikuttamispolku, se mistä niin aina haaveilen. Tuta on vapautta ja mahdollisuuksia, ja kuitenkin aika varma että hyvin käy. Tuta on kiva, vaikka mun pää gonahtelee yritysstrategioille tasaiseen tahtiin. Sekin on okei, koska on hirveen hyvä tutustua aiheisiin, joihin ei ihan vapaaehtoisesti perehtyisi, hyvä oppia jotain ihan uutta ja tehdä jotain, mikä ei ole helppoa ja kivaa joka sekunti. Vaan ei mulla diplomi-insinöörin identiteettiä ole, enemmän lääkärin, eikä täysin sitäkään - lääkis olisi kiva, koska sitten mulla olisi suhteessa vähemmän tylsiä voitonmaksimointikursseja, mutta tämä muutos saataisiin puhtaasti lisäämällä kokonaisopiskelumäärää, ei vähentämällä mitään. Ei mutten sillä, että se poliitikkokaan kuulostaisi mun ammatilta, yhtään enempää kun muutkaan. 

Mä haluaisin lähinnä tietää paljon kaikesta, en omistaa koko elämääni millekään vaan ymmärtää monipuolisesti maailmasta. Voisin aikani kuluksi lukea lääkäriksi, mutta tehdä töitä vaikka kansanedustajan erityisavustajana, tietää vähän yritysmaailmasta ja talouden periaatteista, sivuaineena fysiikka kuulostaisi kivalta. Jossain kohtaa olisi kiva että saisin perheen, lapsia ja sen eläinlauman ja talon jostain Suomen puskasta. Jossain kohtaa voisin tehdä pari vuotta terveyskeskuslääkärin töitä, sitten taas politiikkaa ja vaikka väitellä tekniikan tohtoriksikin. Jossain kohtaa ehkä keksisin, mitä mä haluan tehdä ja missä mun paikka elämässä on. (Jossain kohtaa elämästä loppuu tunnit.) Oon osannut jo kaks vuotta sitten tiivistää osuvasti, samaan hengenvetoon mustatuleelääkäri-hypen kanssa: täällä todella on kaikkea muutakin kuin yhden tiedekunnan tieteet, joita mä haluaisin ihmetellä.

Asiahan vain on se, että sitä ei vain "ajankuluksi lueta lääkäreiksi". Musta tuntuu, että mulla on joku ihmeellinen ikävä suolientsyymejä, happolaskuja ja taittumislakeja tai vaihtoehtoisesti tulevaisuudessa liikaa ahdistavan ihanaa vapaata ja mahdollista, sellaista, jonka saisi kivasti kadotettua päättämällä lukea pääsykokeeseen, ottamalla projektin nimeltä ajankuluksi lääkikseen. Todo-listan mitta on vakio ja kädet on täynnä yhtäkin tutkintoa, mutta se ei tarkoita etteikö voisi kuvitella että elämään mahtuu tekemistä kun vaan laittaa mahtumaan. Siinä oon varmaan oikeassa, että onni löytyy tekemisestä ja sopivassa määrin kyllän sanomisesta - mut rajansa kaikella, ja se kyllä pitää muuten sanoa vain sellaselle, joka oikeasti, sydämessä, sisällä, tuntuu hyvältä. 

Kysymys kuuluukin, mistä sen sydämen tahdon saa selville? Onko mun sisällä aito lääkishaave, joka tahtoo tulla toteutetuksi, vai onko mulla vaan vaikea tottua tähän uuteen, vapaaseen elämään ja tulevaisuuteen? Vapaan tulevaisuuden saan ilman muuta käyttää lääkiksen tentteihin jos se tekee mut onnelliseksi, mutta tekeekö se - mähän haluaisin eniten vaikuttaa yhteiskuntaan ja saarnata ilmastonmuutoksesta!

aikoihin onnellisiin

Antaisin kaiken jos saisin kirjoittaa noita sanoja taas, mutta lukio loppui ja mulla on pelkästään ikävä. Ikävä tammikuun pakkasia, helmikuun kahveja ja maaliskuulle hykertymistä. Mulla todellakin on ikävä karkauspäivää.

Tykkäsin paljon myös mantsaykkösestä, bilsanelosesta, fysiikkakasista ja matikan derivaatasta ja integraalista, seiskasta ja kympistä. Mutta niin, esseelukureaalit, teitä en sitten kuitenkaan valinnut lisää vaikka eniten rakastin. 

Vuoden 2016 odotukset sen kun kasvaa kun mulla on niin lupaava kutina tästä. Mun kutinat osuu melkein aina oikeeseen. Mun elämä on näköjään päättänyt olla kivaa myös tän ylppärineljänneksen ajan, ja sehän käy oikein hyvin.  

Torstaina oli onnellinen hiljainen iltapäivähypäri, jonka aikaan lukio oli kirkas ja hämärä, kumpaankin samalla tavalla.

Masussa vain liitelee perhosia kaiken aikaa.

Juuri nyt voisin elää kahvilassa, kotona kuuntelen musiikkia englannin sijaan tuolla harmaudessa ja melkein laulan itsekin tätä elämän rikkautta sumuun.

Elämä oli kivaa ja selkeetä, sitten siitä tuli vahingossa ihanaa ja vaikeeta.

Tää kolmen viikon ajanjakso vaikuttaa näin ensimmäisten neljän päivän perusteella aikovan olla ihana ja aivan liian lyhyt suhteessa oppimistavoitteisiin ja yleiseen onnellisuuteen, jota tällainen hidas arki aiheuttaa.

Päivästä toiseen onni pysyy ja hymyilyttää koko ajan, mulla on veikkauksia miksi mutta ne eivät haittaa: uskon, että nyt on oikein ja pitää jatkaa näin. Jos ajan saisi pysäyttää, tekisin sen, saisin arvokasta lukuaikaa lisää, heittäisin stressihajottelun mäkeen ja nauttisin vielä paremmin näistä viikoista valossa, lumessa, laskuissa, siis abikeväästä. Ihan varmasti joku päivä mulla on ikävä tätä karkauspäivää, kun ihan kaikki oli vielä mahdollista ja koko elämä hykerryttävästi edessä.

Mulla on edelleen erittäin vahva tunne (siitäkin), että 2016 on ja tulee vielä olemaan jäätävän hieno vuosi. 

Jotenkin tän kaiken suloinen satunnaisuus antaa hirmu vapaan fiiliksen, ja yhdistettynä kotiplaneetan pohjoista valaisevaan asemaan kiertoradallaan mua pelottaa enää se, mikä on se juttu joka seuraavaksi skaalaa kontrastin tälle tunteelle.

Kontrasti onnelle löytyi loppuvuodesta, ei tullut vuodesta huikeaa vaan tuli vaikea, ei osunut kutinat oikeaan. Kai kaikki on silti ihan riittävän hyvin, elämään kuuluu kaikenlaisuus ja eihän se niin vakavaa ole koko elämä. Yritän muistaa sen.

but you only want the one that you can't get

Alkuviikolla kaupungissa oli kaunis kirkas syys, palattuani kotiin enää harmaa, kylmä ja karuudessaan rumuudessaan valoton lokakuu, joka on jokaisen lehtensä pudottanut ja värit lähettänyt piiloon seuraavaa kevättä odottamaan. Koittava tenttiviikko antoi yllättävät extrapäivät lojua täällä turvassa uutta elämää, josta väliin kyllä vähän pidänkin olkoonkin aivan erilainen, kun kaikki etukäteiskuvitelmani fuksisyksystä olivat. En mä muuttunutkaan yhtään ja eihän tästä vuodesta tullutkaan paras vaan pahin, mutta sellaista elämä on. Hesarissa selviytyjämummo muistutti, kuinka keskitysleirillä tunteet oli luksusta. Tunteet on luksusta, vaikka kaaduttaisiinkin omaan mahdottomuuteemme. Mä toivon vaikka kuuntelen taas Desperadoa, oon helpottunut, että vihdoin askel oikeaan (vaikka tiiänkin että väärin tää meni), mä kaipaan enemmän ja kipeämmin kun koskaan tietäen että mun on annettava viikkojen ja kuukausien kulua jotta mitään. 

Vaikea yhdistelmä on myös tahto päästä pitkälle ja pelastaa kaikki, kun arkiunelma on mökki pohjoisen metsässä, pihallaan pieni pelto, pihatto ja poni, kana ja karitsa, sisällä hyviä levyjä ja sähköauton avaimet, jotka on portti näkemään maailmaa silloin kun sitä tarvitsee. Yhdistäpä vaan kunnianhimoinen ja merkityksellinen työelämä downshiftaamiseen yksin kotimaan korvessa - not gonna happen mut eipä se elämä unelmien toteutumisesta aina niin ihanaksi muutu muutenkaan. Voisin haluta olla myös kansanedustaja ja hoitaa maatilaa Pohjanmaalla, tai YK:n pääsihteeri ja tehdä nelipäiväistä työviikkoa. 

Onhan 2030kin jo kohta ja sekin mahdollista, että kaikki kuolee tai elää ilman mun osallisuutta mihinkään, ihan rauhassa voisin elää ponilleni ja suurkuluttaa tositv-sarjoja murehtimatta että haluaisin olla tärkeämpi. Lukea vaikka terveyskeskuslääkäriksi autioituviin kuntiin. Katkeroitua, kun en ikinä uskaltanut yrittää muuttaa järjestelmää ja huutaa, että ilmastonmuutos on kriittisempi kuin talouskriisi. Olispa helppoa, kuin mulla olisi kutsumus olla lääkäri. Lähteä Syyriaan. Auttaa. Olispa helppoa, kun hyväksyisin että mulla on isompi kutsumus muuttaa tätä talousplaneettatuloerotköyhyysvyyhtiä. Olispa helppoa kun kutsumukset, arkiunelmat ja mahdollisuudet vähän enemmän kohtaisi toisiaan, vaikka onhan siinä aina pieni riski, että elämällä on antaa joku tienpinnar, jolta saa sitten kuitenkin kaiken. 

No, en ymmärrä matikkaa, en sitten sanakaan, ja tutkintoa ei tipu jos ei kurssi ole läpi. Tässä olisi hyvä tila pikkuihmeelle, kiitos.

ketään täysin ei silti saada voi

Oon löytänyt huoneet, joissa maailman pelastaminen on arkikielen sanapari. Huoneissa ihmisten sydämet lyö muutokselle, kestävälle taloudelle, työlle rauhan puolesta, demokratian puolustamiselle. Siellä puhutaan juuri niillä sanoilla, joilla mun sydän on tavannut jo vuosia. Mäkin avaan suuni ja kysyn, opin ja kaiken sen aikaa joku mun sisällä pakahtuu innosta. Sillä - en mä ollutkaan vääränlainen, vaikka totuin toistamaan eitä ja olemaan mukana vain tietyn tarkan pienen määrän, kun se tietty tarkka pieni määrä kaikkea on ollut aina tarpeeksi. Mun huoneet vaan oli aina toisaalla, ja nyt kun löysin niihin sisälle, mun ei tee yhtään mieli sanoa ei, mä hymyilen ja sanon kyllä, kyllä, kyllä, haluan olla mukana, haluan enemmän, kyllä. Tää on se mistä ihmiset sanoo intohimo, tässä on se draivi, joka kuulemma pitää työhön olla. Tässä on ne huoneet, joihin mä haluan töihin. Tän viikon huoneina olivat NVV2017-kurssi, kehyviikon talouskasvu vai -lasku -paneeli ja YK-nuorten urailtapäivä 

Noiden parituntisen huonehetkien lomassa tutaopiskelu on tuntunut myös ihan hyvältä, kun sille on syy (ymmärtää laajemmin vaikuttaakseen paremmin) ja toisaalta muistan, että sen ei tarvitsekaan antaa mulle kaikkea vaan on muutakin. Ihanaa on ollut tulla pois kaupungista ja metsäytyä ja satuloitua taas. Junareissu työväenkaupunkiin eväskaalin kanssa sai huomaamaan, että reilimuistoihin alkaa jo piirtyä tiettyä kultaisuutta ja että jossain määrin selviän yksin ihan hyvin(, jossain määrin en). Lauantaina oli koskettavat ja lämpimät syyshäät, haaveilen omista sellaisista (ja samalla pelkään kaikenlaista). Viikon ajan mulla on ollut taskussa ikävästä tehty pallo, mutta en ole tiennyt mitä sillä tehdä. Tietämättömyyteni tosin ei hämmästytä enää ketään.

ne sanoo et elämän pitäis olla helppoo mut mä en haluu helppoo vaan sut

Mä ensimmäistä kertaa opin, miltä tuntuu kun ei opi, kun tehtävät on ylivoimaisia ja oma tyhmyys lamauttaa, turhauttaa ja hajottaa jatkuvasti. Oikeasti mä opin jotain, mutta se ei olekaan helppoa ja kivaa, se on vaikeeta ja kokonainen ymmärrys jää saavuttamatta, vaikka yhden pisteen saisinkin. Oon liian tottunut oppimaan sen täydellisen kaiken, ja nyt kun se ilmenee mahdottomaksi mun pää joutui uuteen tilanteeseen.

Sitten mä luen Syyriasta, mietin yhteiskunnan rakenteita jotka ei toimi oikein ja katon merta, ja silloin mä muistan päästä eteenpäin henkilökohtaisista turhautumisistani. Myös toisten (ihanien) ihmisten muistuttelu, että kyllä arki tästä, yliopistoon kun kestää sekunti tai kaksi tottua ja oppia sisään sinnekin. Joskus on hyvä miettiä, missä on elämänlaadun ja kehittävän ponnistelun välinen raja, mutta myös pitää muistaa mikä on tärkeämpää ja miksi yliopistoon ylipäätään oli tultava.

Samalla oon tehnyt töitä vuosijuhlilla, sillä porvarikilta täytti puolisataa ja juhlijoita oli kymmenen sataa tarvitsemassa skumppaa ja ruusuja. Juhlat oli hienot. Oon myös toivonut tuplasti, leikkinyt, eksynyt Espooseen ja kuunnellut Sannia.

hush now baby, baby, don't you cry

En oo tyytyväinen itteen tai elämään.
Jäljellä kadonnut veri ja heikotus,
Tsehov-illan jälkeinen satutus,
kaiken varmuuden hävitys
- varmuuden, jota ei koskaan ollutkaan.

Pitäisi mutten osaa,
en metodeja, en kombinatoriikkaa.
Haluaisin korjata mun elämän mutten osaa.
Inferno ei loppunut, jäljellä vielä neljäsosa,
eikä kukaan oikeastaan ole edes luvannut mitään lopetusta sittenkään.

 #teeomapapruruno