Sarjassa kolmas sai kaulaansa rippiristin, oli juhlat joissa ehti syödä ja jutella enemmän kuin kesän alussa ollessa itse juhlakaluna. Pääsin depytoimaan rippikuvaajana ja helteinen päivä aamun tutuista konfisvirsistä sukulaisten kanssa jutteluun oli mukava.
Huomenna alkavat viikot, joilta odotan nälkää, tuskaisaa kuumuutta, väsymystä, kipeitä jalkoja ja paljon käytännön hankaluuksia vailla ketään jolta saada lohtuhymyä tai edes vähän turvaa, pitäisi pärjätä yksin - joku, esim minä, voisi kysyä että miten vapaaehtoisesti maksaa siitä että saa tehdä jotain mitä ei halua, ja siinäpä vasta erinomainen kysymys! Ennakkopessimismistä on suunta vain ylöspäin, ties vaikka Eurooppa junan ikkunasta olisi kaunis, ties vaikka mitään pahaa ei sattuisi ja ties vaikka kokemus olisi kokemuksellisuuden lisäksi hetkittäin onneakin. (En toivo liikaa, vaikka mun pahimmanvarallepsyykkaus alkaa kohta kaareutua kuin madonreikä avaruudessa ja heittää mut ylioptimismin puolelle...) Esittelen mun reissupäiviä jotain tahtia varmasti tännekin.
ps. Neljä viikkoa on mun pisin aika ilman hevosen selkää sitten vuoden 2008. Viimeistään se lienee hajottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti