ovat lopulta tarkoituksen palasia

Irlannin kevätaurinko on kiva, vihertävät puut ja keltaiset kukat tuntuu myös hyvälle. On lämmin taas hetken. Elämä hymyilee mulle, mä nauran sille ja me kuljetaan taas yhtä matkaa kohti uusia seikkailuja, joita en vielä osaa arvaillakaan. Kauhean varma en ole vieläkään, mutta tuntuu silti siltä enemmän oikealta ratkaisulta, jättää yksi onnellisuus taakse ja kysyä, jos seuraavalla olisi annettavaa. Mutta eihän välttämättä tää mene näin.

Yksi päivä käveltiin ystävän kanssa Blessingtonin sinisen järven rantametsiä ja juteltiin kotikielellä, tuttuja ja kivoja juttuja, juotiin kahvia ja moikattiin sen arkiponeja. Samana iltana mun rakas onniponi kulki ajatuksella, iltahetki oli sininen ja hiljaista lampaiden määintää. Lauloin kotimaan mollilla ja rakastin enemmän kuin ketään pientä tummanruunikkoani. Sitten istuin tovin pentujen karsinassa laulamassa niillekin, tekemässä nekin osaksi kaunista hetkeä, sitä hetkeä jollaisista päivien soisi useiten syntyvän.