Hyvin hoidettu Elämä, taitavastihan sä osasit sen kontrastin tähän lämäyttää, sen mitä kymmenen päivää sitten niin _odottelin_ ilmestyväksi. Sain yhdeksi kevääksi niin tarpeeksi laaksoa ja kukkulaa, että mä laitan silmät kiinni ja pelkään, etten saa niitä enää ikinä auki. Tiiän vielä vähemmän kun ennen enkä uskonut tän olevan ees mahollista. Aika vähän on enää mihin toivoa, mutta yhtä ehkä kuitenkin pystyn vielä toivomaan. Että oppisin Elämä kiitos taas jotain, ja sitä että osaisin voikukkakuussa tietäisin, mitä mä haluan - tän ratkaisun on pakko toimia niin, onhan?
Positiivisia puolia on toki: fysiikan sujuminen on enää täysin yhdentekevää (kuten aika lailla moni muukin) ja maailmanajassamme elää oivallinen kysymys, joka sopii myös tähän hetkeen. Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti