not all who wander are lost

Kun pienessä perspektiivissä kaikki on hajallaan ja epävarmaa, väärin ilman että voi vaikuttaa, päätettävissä mutta aivan liian sekaisin että niin oikeasti voisi tehdä, voi onneksi koittaa objektoida tilannetta vaikka suuremmassa ihmisyysmittakaavassa, tai universumin kokoisessa. Kun tarpeeksi loitontaa, on helpompi muistaa elämän oleellisuuksista se, ettei mikään ole ihan niin vakavaa. Neitsyen superjoukon Linnunradan galaksissa, Jousimiehen kierteishaarassa, Orionin kupeessa on tavallinen tähti, jonka neljännen kiertolaisen pinnalla yksi kahdella jalalla kulkeva elämänmuoto koettaa hyväksyä, ettei kaikkea voi saada. Ei sen kummempaa.

Kevät on tullut, leskenlehdet kukkivat, 7/7 ohitse ja fysiikka meni vieläpä ihan hymyilyttäen. Melkein kahden vuoden elämäntarkoitus on päättynyt eikä edes tunnu tyhjältä, käteen jäi kaikesta huolimatta tyytyväinen ja onnistunut fiilis, vaikkei ihan suunnitelmien mukaan juuri missään kohden mennytkään. Edelleen valtava luotto että tässä kaikessa käy vielä hyvin. Ihan kaikessa.

Aikaa vihreän saaren kohtaamiseen lasketaan enää tunneissa ja masua jännittää vähän. Paljon mitä voin vain arvailla, vielä enemmän mahdollisuuksia mennä pieleen, mutta en etukäteen silti osaa pelätä. Jos ei ikinä uskalla ei tule elämästä yhtään mitään. Mitä luultavimmin mun seuraavat neljä viikkoa on huikeat ja mun sydän jää vaeltamaan sinne nummille, vaikka pää joutuukin palaamaan takaisin kotiin. Odotan seikkailulta aika paljon.

kun sataa sitä kastuu

Hyvin hoidettu Elämä, taitavastihan sä osasit sen kontrastin tähän lämäyttää, sen mitä kymmenen päivää sitten niin _odottelin_ ilmestyväksi. Sain yhdeksi kevääksi niin tarpeeksi laaksoa ja kukkulaa, että mä laitan silmät kiinni ja pelkään, etten saa niitä enää ikinä auki. Tiiän vielä vähemmän kun ennen enkä uskonut tän olevan ees mahollista. Aika vähän on enää mihin toivoa, mutta yhtä ehkä kuitenkin pystyn vielä toivomaan. Että oppisin Elämä kiitos taas jotain, ja sitä että osaisin voikukkakuussa tietäisin, mitä mä haluan - tän ratkaisun on pakko toimia niin, onhan?

Positiivisia puolia on toki: fysiikan sujuminen on enää täysin yhdentekevää (kuten aika lailla moni muukin) ja maailmanajassamme elää oivallinen kysymys, joka sopii myös tähän hetkeen. Miten meni noin niinku omasta mielestä?

voisit olla objekti mun verbiini

Maaliskuu halaa joka hetken onnelliseksi, ei yksikään ylppäri pysty tuhoamaan sitä riemua ja hymyä, jota kevät puskee tähän maailmaan. Niin kivaa että tää vuodenaika on taas, mun mieli elää ihanassa tasapainossa lisääntyvän valon kanssa eikä sitä ahdista lainkaan, se on oppinut jotain matkansa varrella jee. Kemia otti kaikesta huolimatta onnistuakseen ja esseekään ei toistaiseksi ole pilannut mitään, ja luulen että osittain mun riemussa tuntuukin niiden orastavat kaksiviivaiset.

Mitä paremmin ymmärrän, ettei maailmasta, niin kuin ei mustakaan, tule koskaan valmista, sitä enemmän rakastun aurinkolaukkoihin mun all time favouriten kanssa, lämmössä sulavaan metsään, keväteksoottiseen tähtitaivaaseen ja omiinkin lajitovereihin. Jotenkin tän kaiken suloinen satunnaisuus antaa hirmu vapaan fiiliksen, ja yhdistettynä kotiplaneetan pohjoista valaisevaan asemaan kiertoradallaan mua pelottaa enää se, mikä on se juttu joka seuraavaksi skaalaa kontrastin tälle tunteelle.

my friends say i'm acting peculiarly

Kemia ja matikka liuottaa mun aivoja vaikka soluionien pitäisi enemminkin muodostaa sidoksia ja poolistua paremmin - ei sisällyttää kuutosia alkulukuhajotelmiin eikä tehdä kulkukaavioita derivoimatta. Paniikki noudattaa jo tutuksi käynyttä käyrää, pitkään jatkunut tasaisuus eskaloitui viime viikolla pään hajoiluilloiksi niin kuin ehkä ehdinkin jo selittää, mutta stressiahdistuksen kautta löysin paremman rauhan ja tilanteen hyväksymisen. Parhaansa yrittämisen täytyy riittää ja pitää myöntää, että tekee kuitenkin parhaansa vaikka hetkittäin melkein koko ajan puhelinriippuvuus todistaakin muusta. Teen niin parhaani kun pystyn surkeilla kurittomilla aivoillani tekemään, mutta parhaansa se on sekin.

Irlantiin on kolme viikkoa ja kesäänkin vain 12. Käyn lukiolla nauramassa ja laatuaikailemassa Maolin kanssa, löydän jalkani loskaisilta teiltä juoksemasta eikä ajatukset siltikään lakkaa leikkimästä vaihtoehdoilla, hakemasta vihjettä siitä, miten mun tarina on kirjoitettu jatkumaan. Tiet sulaa ja mun pää sulaa, abikevään lisäksi Fleetwood Macille. Mulla on edelleen erittäin vahva tunne (siitäkin), että 2016 on ja tulee vielä olemaan jäätävän hieno vuosi.

lukiotytöissä se rakasti sitä

Pieniä hetkiä kun hajottaa mahdottomasti. Ei auta kertoa itselleen, että vaikka olisi lukenut kolme kertaa enemmän, tuntuisi silti samalta, ettei riitä. Ihminen ei riitä ikinä, sitä mun Esseessäkin hoen ja hukkaan punaisen langan joka kerta uudestaan. Tiiän etten halua pilata mun tunteja stressaamalla jostain mistä ei kannata, ne kirjaimet ei oo kaikki mutta elämä on kaikki. Ja silti haluan enemmän kuin mitään muuta onnistua, enkä lakkaa miettimästä miten epätodennäköistä kaikessa riittäminen olisi. Mahdotonta. Mahdollista. Pitäisi kirjoittaa vähemmän ja lukea enemmän mutta epäonnistun siinäkin, päivä, viikko, kuukausi toisensa jälkeen. Tuska.

Torstai-ilta oli kuitenkin huikea, oli ystävä, Paperi T ja Alastiklubi. Nauratti, kun tää miestäydellisyys heitti läppää lukiotytöistä sen keikalla, hei tääl mä. Muistin niistä sanoista, että vaikka kirjoittaisin kaikki viisi murheenkryyniäni tänä keväänä kolmelle vaakaviivalle ja enkun paljon senkin alle, koko maailma ei ehkä romahda sittenkään. Voin lähteä aina kuuntelemaan Paprua uudestaan ja olla onnellinen ja saada taidekikseistä ja huonoista ideoista kaiken mitä tartten.

Pääkaupungin huokailemien lupausten lisäksi huippu vauhtitammaotus on auttanut selviämään hajottelusta. Puomien yli loikkiminen on pelkästään hauskaa sanan puhtaimmassa merkityksessä.

Mun hiukset lyheni ja oli suorina ihanat, mut näin normaalissa olomuodossaan en meinaa kestää niitä(kään).

Mitä varmemmin itte pilaan tai luon tarinani, viime päivinä tuntunut enemmän että ensimmäistä. Mä vaan leikin elämällä enkä tajua että sitä toista, virallista versioita ei ikinä tulla mulle antamaan. Mut oikeestaan, tästä leikkimisestä ja tuskasta huolimatta se perussekava onnellisuuskvantti ei ole vieläkään jättänyt mua rauhaan. Mulle maailma on vieläkin hyvin.