Tahdoin valtavasti lähteä eikä reissussa ollut mitään pettymystä, pelkkää sujumista, täyttymistä. Lappi antoi rauhan helposti, jalat kantoi yli tunturien ja rinteiden lumisen paljakan ja yksin selvisi hyvin, oli kiva olla keskenänsä. Ihmeellistä olivat siltikin kohtaamiset, hämäläinen pastori, östermyran komea soittaja, pohjoisen porokansa ja elämä, jonne mutkin kutsuttiin. Sain seikkailun, koin niin uutta - tuntien nokoset tunturin laella taljalla, lumipallon tappaman paarman, suopungilla lassoamani poronvassun vastuksen. Juomana nokipannukahvi ja tunturipurojen vesi, blogin sivun runo tuli taas rakkaammaksi. Oli paliskunta-aitaa, Montellinmaja, kapustarintoja, korppeja ja keroja, poroja ja vahva luonto, loppumaton valo ja sitkeä sumu. Opin tekemään nuotion ja luottamaan vielä lisää että oppii tai onnistuu. Uskaltaa vaan.
Kuusi päivää vain rakastin ja seitsemäntenä kyllästyin, paluumatkan vuorokausi oli pisin ikinä mutta kodin ja nopean etelän elämän arvostus kasvoivat. Kohtuus pohjoisessakin. Kokonaisvaltainen tylsistyminen ja pitkästyminen on myös harvinaisia nykyään, ja ensalkuun ne vain rentoutti paremmin kuin ikinä.
(Rupesin miettimään humanistista ja äikänopeunelmaa, pitkästä aikaa. Luulen kuitenkin että lääkis vielä, ja luulen myös etten saisi hetkeen miettiä tätä. On sellanen taukoaika, että en mieti liian pitkälle ja mene liian vaikeaksi.)
Hetta-Pallas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti