ei tehokasta toimijaa vaan unelmoiva

Ihmisaarteita, joiden kanssa meloa, antaa olla vihainen, puhua siitä, mikä elämässä on oikeesti tärkeetä, kukkia eläville ei kuolleille, jakaa yksinkertainen haave aurinkoisesta, vihreästä niitystä. Sama minä oppii elämään kaipuunsa kanssa, lohduttautuu sen voimasta, itkee herätessään todellisuuteen jossa toive on toive ei tosi, sitten unohtaa ikävänsä ja melkein innostuu kun ajattelee, että syksyn sanat voi olla zero waste, inkiväärismoothie, tieteen filosofia 5op, talouspolitiikka 5op, fysikaalinen kemia 5op, kehyjärjestöt, aika tulla enemmän siksi joka tahtoisi olla, olla vähemmän co2:sta ja enemmän tekstejä. Sama minä.

Muistetaanhan:
"Actually it's hard to argue with someone who looks so happy." (c) Calvin & Hobbes

getting lonely getting old

21.7.2017: Joskus mietin, että minkä tähden kirjoitan tätä kaikkea tänne, mut tää tuntuu hyvältä, eikä kyseenalaistaminen muuta siitä. Sitten kun on viikonalkuja kuten päättyneen, kun serotoniinitasot tippuu alas ja yksin valvotut yöt vaan pahentaa kipua tulevaisuuden merkityksettömyydestä, kuuntelen hey youta, bobby mcgeetä ja taistelunarvoista ja luen vuodentakaisesta reilistä, kevään valosta ja menneistä syksyistä, ja löydän taas hymyn tulevallekin. Varmaan tän kaiken kirjottamisen ja kuvien laittamisen syy on muistuttaa päivien kauneudesta ja merkityksellisyydestä silloin, kun sitä ei muuten meinaa muistaa. Saada aikaan se fiilis, että hei oispas kiva lähteä reissuun taas joskus, olipas kiva että jaksoin käydä siellä pohjoisessa, oi tulispa pimeät tuoksuvat syysillat jo! Antaa inspiraatiota ja lohtua, ei ehkä eniten muille vaan sittenkin varsinkin mulle ittelleni. Kenties suuressa viisaudessa on nähty, että tasainen kirjoittaminen poikii suunnatonta lohtua jossain elämän hetkenä, ja on siksi niin hyvä.

Öissä tuoksuu jo syys ja ne menee paremmin kun nukkuu päivisin ja huonommin jos ajattelee liikaa, sitä miten on ikävä erityistä, sitä miten olisi halunnut sinne lääkikseen, sitä miten ei tiedä tulevasta eikä innostu tupsuvuodestakaan. Niitä hetkiä vastaan pidän kiinni asioiden tekemisestä ja ystävien näkemisestä, sovin tapaamisia ja juoksen koiran kanssa, poljen halki peltojen 25 kilometriä, aamulla takaisin, päätän yrittää vähempiautoista ja enempikoiraista elämää ja olla välittämättä siitä, että kaikki muut elämäntavoitteet on sumua tai jossain ihan näkymättömissä. Tiiän, että tää mute on väliaikaista ja että kaikki on ihan hyvin. Sitäpaitsi väliaikaiset tunnemutet saa näkemään maailman vahvemmin taiteena ja sykähtymään esimerkiksi Paprusta (taas) ja Rakkaus niinkusta ihan hurjasti.

Luulen, että tuun olemaan ikuisesti kiinni apilassani ja aina vähän yksin ilman sitä. Toisaalta tiiän, että menetys voi tuntua tältä ekat kuut tai vuodet ja silti yleensä pääsee irti. En kuitenkaan halua päästää irti. Yksi jonka kanssa en yksinäinen oo, mut nyt oon kun se ei oo.

24.7.2017: Mute helpottaa. Syksy voi olla kaunis ja vapaa, keskittyisin koiriin ja vähempään autoiluun, kävisin katsomassa ruskaa tai revontulia, pitäisin tutaani kriittisen asenteen ja laittaisin tavoitteet järjestöjuttuihin ja antaisin tilaa taiteelle ja kirjoittaisin useammin, enemmän ja monipuolisemmin. Ties vaikka joulun lähestyessä olisin enemmän se minä joka haluaisin olla ja tietäisin jotain ensi vuodestakin. Tai jos en, niin Islantiin pääsee lentämättä alle viikossa. Aina on vaihtoehtoja minne paeta. Tällä hetkellä syksy näyttää olevan ihan doable, ja ainut mitä pitäisi osata päättää on sivuaine, siinäkin positiivinen ongelma eikä negatiivinen.

lapin kesä

Tahdoin valtavasti lähteä eikä reissussa ollut mitään pettymystä, pelkkää sujumista, täyttymistä. Lappi antoi rauhan helposti, jalat kantoi yli tunturien ja rinteiden lumisen paljakan ja yksin selvisi hyvin, oli kiva olla keskenänsä. Ihmeellistä olivat siltikin kohtaamiset, hämäläinen pastori, östermyran komea soittaja, pohjoisen porokansa ja elämä, jonne mutkin kutsuttiin. Sain seikkailun, koin niin uutta - tuntien nokoset tunturin laella taljalla, lumipallon tappaman paarman, suopungilla lassoamani poronvassun vastuksen. Juomana nokipannukahvi ja tunturipurojen vesi, blogin sivun runo tuli taas rakkaammaksi. Oli paliskunta-aitaa, Montellinmaja, kapustarintoja, korppeja ja keroja, poroja ja vahva luonto, loppumaton valo ja sitkeä sumu. Opin tekemään nuotion ja luottamaan vielä lisää että oppii tai onnistuu. Uskaltaa vaan.

Kuusi päivää vain rakastin ja seitsemäntenä kyllästyin, paluumatkan vuorokausi oli pisin ikinä mutta kodin ja nopean etelän elämän arvostus kasvoivat. Kohtuus pohjoisessakin. Kokonaisvaltainen tylsistyminen ja pitkästyminen on myös harvinaisia nykyään, ja ensalkuun ne vain rentoutti paremmin kuin ikinä.

(Rupesin miettimään humanistista ja äikänopeunelmaa, pitkästä aikaa. Luulen kuitenkin että lääkis vielä, ja luulen myös etten saisi hetkeen miettiä tätä. On sellanen taukoaika, että en mieti liian pitkälle ja mene liian vaikeaksi.)

Hetta-Pallas.