Suomessa on ihana elokuun loppu, meijän metsät on täynnä sieneä ja puolukkaa, siellä on lämmintä loppukesän aurinkoa ja sataakin paljon. Mä oon pakahtunut onnesta kävellessäni lähimetsässä, nähdessäni koirat kirmaamassa ja vetäessäni jalkaan villasukat, keltaset tallisaappaat tai crocsit iltalenkille. Poni-ikävältä on huippu heitetty pois kiipeämällä takaisin satulaan, ja lukiokaipuutakin on ehditty ruokkia käymällä siellä hymyilemässä ja juttelemassa niille. Ehkä mä selviän uudesta, tiedän että kaikki vanha tuttu rakas on siellä toivottamassa tervetulleeksi takaisin milloin vain tuntuukin että tarvitsee tulla.
Viikonloppuna tapasin ensimmäistä kertaa mun seuraavien vuosien ihmiset, ne joihin varmaan kiinnyn ajan kanssa paljonkin. Miten hauskaa olikaan olla pieni fuksi, rakentaa pastavaahtokarkkitornia ja tasapainoilla kaljakoreilla toisia halaten, järkyttyä mutalammesta ja nukkua kylki kyljessä parvella. Miten paljon onnea löytyikään, kun sai ekaa kertaa laulaa teekkarihymniä, tunkea hämyiseen saunaan ja mökissä hetken päästä huutaa Anssi Kelan päälle miten meistä tulee teekkareita. Huomasin, että mun yksi suuri unelma toteutuu tässä ja nyt. Enemmän kun lääkäri mä haluun olla teekkari ja onneksi tajusin sen ajoissa. Fuksisyksyyn lähdetään odotukset korkealla, tätä on odotettu ja tän takia niihin ylppäreihinkin luettiin. Vuosi sitten odotin jo.
Nyt on syksy, milloin kaikki on uutta ja vanhat tärkeimmät lähtee pois, yksi vuodeksi valtameren taa, toinen etelään, kolme ja neljä aliupseerikouluihin. Kaksi viikkoa aikaa eksyä sähkösopimusten ja vakuutusten vertailuun, säätää opiskelijakortin lähimaksua, käydä läpi tavaroita, löytää kirppikseltä uusia vaatteita ja raksia ylipitkää todo-listaa eteenpäin. Mä oon kohta helsinkiläinen, mutta sitä ennen rakastan mun kotikodin peltoja, metsiä ja nelijalkaisia enemmän kun mitään muuta. Ja mun tärkeimmät tulee kyllä takaisin, mä tiedän sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti