Torstaina oli onnellinen hiljainen iltapäivähypäri, jonka aikaan lukio oli kirkas ja hämärä, kumpaankin samalla tavalla. Ajatukset ovat kiivenneet miettimään, mitä jos en pääse minne haluan. Tekee mieli jutella erityisesti sille, joka näkee mun kyvyttömyyden ja uskoo silti. Lopputulos näyttää sille, että murehdin epäonnistumisen mahdollisuutta vasta sen osuessa kohdalle. Muutenhan saattaisin laittaa siihen energiaa ihan turhaan, eikä se ole tarkoitus.
Tammikuu on kaunis joka valolla, mutta ylppärijohtoinen tapastressikuorma painaa riemua kauemmas ja turruttaa syvemmäs. Sain sähkömagnetismista 36/36 ja tekstitaidot en-nauti-tästä -luonteestaan huolimatta tulevat takaisin ihanina puolikymmeninä. Lohduttavat mokomat.
Odotan, ettei enää tarvitse käydä koulussa, alkaa kyllästyttää, ja juuri oikeaan aikaan. Varmasti tulee ennen pitkää ikävä takaisin ja niin edespäin, mutta kotiinjääminen on kiva tehdä sitä haluten eikä haikeutta täristen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti