these two lanes will take us anywhere

Julkaisin vanhat blogivalitukseni ajalta ennen viime vuoden huhtikuuta - vähän mietityttää pitikö. Jos joku lukee niitä, lukekaa siinä kontekstissa kun ne on kirjoitettu. Kuitenkin: syksy 2014 oli mun elämän kauneimpia ja täällänäin on se mun ainoa lukioessee, johon pystyn oikeasti olemaan tyytyväinen. Arvattavaa, että se kirjoitettiin juuri sen ihanaisen äikkävitosen kurssikokeessa.

Jonain iltoina olen riemuinnut: merikotihaaveista ja heinäkuun riparista, jolle onneksi onneksi hain ja pääsin, pomoisoseksi, huikeaa. Asuin joitain päiviä sängylläni, olin lukion viimeisen koulupäivän yöppärissä tunneilla ja tylsistyin niin perinteiseen koulukoomaan asti, ettei haikeudesta hulahtanut höyhentäkään pääni läpi. Kolmen prelitekstin kirjoittaminen ei ollut yhtä raskasta kuin luulin, ne raapusti melkein kevyttä tahtia ilman hikipisaroita, kummallista.

Tuli lämmintä, kuljen metsässä samoissa vaatteissa kuin elokuun lopussa ja hymyilen talven muotikenkävärille. Loskassa tuoksuu maaliskuu, voima ja mahdollisuus. Jos en pidäkään keväästä enempää kuin muista kuista, rakastan tätä kesän ensilupauksen tuoksua hurjasti suuremmin, joka vuosi aiempaa enemmin. 

todelle tuntuviin uniin

Torstaina oli onnellinen hiljainen iltapäivähypäri, jonka aikaan lukio oli kirkas ja hämärä, kumpaankin samalla tavalla. Ajatukset ovat kiivenneet miettimään, mitä jos en pääse minne haluan. Tekee mieli jutella erityisesti sille, joka näkee mun kyvyttömyyden ja uskoo silti. Lopputulos näyttää sille, että murehdin epäonnistumisen mahdollisuutta vasta sen osuessa kohdalle. Muutenhan saattaisin laittaa siihen energiaa ihan turhaan, eikä se ole tarkoitus.

Tammikuu on kaunis joka valolla, mutta ylppärijohtoinen tapastressikuorma painaa riemua kauemmas ja turruttaa syvemmäs. Sain sähkömagnetismista 36/36 ja tekstitaidot en-nauti-tästä -luonteestaan huolimatta tulevat takaisin ihanina puolikymmeninä. Lohduttavat mokomat.

Odotan, ettei enää tarvitse käydä koulussa, alkaa kyllästyttää, ja juuri oikeaan aikaan. Varmasti tulee ennen pitkää ikävä takaisin ja niin edespäin, mutta kotiinjääminen on kiva tehdä sitä haluten eikä haikeutta täristen.

miau

rati riti ralla

…kuuraparta, tuistutukka, lumiviitta, harmaa sukka…

Viime lauantaina oltiin järvellä.

sä et tunne lastasi

Olen viihtynyt koulussa, lukiossa, pienestä asti ja luotan että isossakin maailmassa kiinnitän itseni turvallisille käytäville ja luokkien ikkunoille. En kuitenkaan kaipaa lisää aikaa täällä. Tuntuu hyvältä päästä pois, jotenkin kai luulen, tiedän, että saan tulla takaisin. Opettajien jääminen haikeuduttaa enimmiten (nehän sen arjen lisäksi kaikkein rakkaimpia on vaikkeivät siitä itse varmaan arvaakaan).

Suosikkikurssilistani: Äikkävitonen, hissakakkonen ja hissakolmonen, psykakakkonen, ussakakkonen ja ussakolmonen.

Sain matikkakriisin, ymmärsin etten varmaan kaikesta yrittämisestä huolimatta saa mitään ällää. Ja jos en saa ällää, ei ole enää mitään väliä mitä saan muista aineista, koska ilman matikan ällää ei papereita katota ollenkaan. En tiedä, oliko tämän tajuaminen hyvää vai huonoa.

Mun kolmas vaihtoehto yhteishaussa on onneksi niin kiva, että on huoleton olo: kävi yrittämisessä miten kävi, riitti parhaani tai ei, mä varmaan päädyn oikeaan paikkaan. Laitan silmät kiinni ja tiedän, että tässä käy hyvin. Vaikka en osaisi vaikeita integraaleja, jakaumia ja geometriapulmia. Tajuaminen oli hyvä.

Tykkäsin paljon myös mantsaykkösestä, bilsanelosesta, fysiikkakasista ja matikan derivaatasta ja integraalista, seiskasta ja kympistä. Mutta niin, esseelukureaalit, teitä en sitten kuitenkaan valinnut lisää vaikka eniten rakastin. Ihmispää on kummallinen.

Haluan mun tulevaan omaan asuntohuoneeseen paljon vihreitä kasveja. Siitä on joku tutkimuskin että kasvit on tärkeitä.

Tällä viikolla oon kärsinyt matikkakriisistä, yrittänyt laskea enemmän kuin olen oikeasti laskenut. Alkuviikosta oli vielä sähkömagnetismia, ja se oli mukavampaa. Olen kinastellut puhelimessa ja pilannut iltoja. Kuunnellut Paperi T:tä ja huomannut, että olen tehnyt samaa keväästä asti, eli oon varmaan ihastunut.

Järvi on liian luminen luisteluun, mutta luistelen silti, sillä siellä jäällä voi nähdä yhden maailman kauneimman, linjat, irtonaisuuden, voiman ja kaiken, jotain siitä miksi mun elämä on täynnä laukka-askelia, kissan pehmeyttä ja koiria. Eläimen kiehtovuus ja kauneus kilpistyy tohon liikkeeseen:

ei ystäväni

Ihmettelen, että kun ehtisin vihdoin lukea, niin sitten huomaankin sen olevan tylsää. Plääh. Kävin luistelemassa järvellä hämärässä, lunta on ja tulee lisää. Haluaisin laukata puuterissa hevosella, mutta luulen etten saa toteutettua sitä tänä talvena. Viime kerrasta on liian kauan aikaa. Mulle ei tapahdu mitään, mutta mun kesä täytätti itsensä vaikka luulin osaavani vastustaa sen voimaa. Eipä siinä, kiva kesä se aikoo olla.

Mulle ei ihan totta kuulu mitään. Tää on harvinaista. Yleensä edes jotain tapahtuu, mutta tässä kohtaa arki näyttää olevan ihan vaan tavallista laskimen heiluttelua, naaman jäätymistä ja bussien odottelua. Mun valokuva-albumiprojekti etenee, ja jos se on jännin mainittava asia mun elämästä, täytyy mun elämän olla ihan huisin pakahduttavan intresanttia näin tammikuun puolessa välissä 2016.

pakkasyö on

Huopikaspäivät, paukkuva pakkanen ja mikä kirkkaus ympäröikään meidät. Jossain pohjosessa alitettiin 40 astetta miinusta ja täälläkin 30 menee öisin rikki. Koirat palelee ulkona, niille tällainen keli on tylsä ja keräävät vaan riekkumisenergiaa sisätiloissa. Tammojen selät on olleet lämpimiä ja toppavaatteissa on tarjennut hyvin poneilla. Hirveän kaunista, hirveän kylmää. Kuitenkin olen pelannut ensimmäistä kertaa lätkää ihan jäällä, ja ollut fiiliksissä (niin kuin jokainen suomalainen) Puljun, Ahon ja muiden huikeudesta, vaikka vähän hirvittää miten niiden pelienkin katteluun meni niin monet tunnit jotka olisi voinut lukea esim. ylppäreihin.

Aika on kuitenkin mukavaa: laskut etenee, tekstitaidot etenee, homma etenee ja päivät vähenee. Vuoden 2016 odotukset sen kun kasvaa kun mulla on niin lupaava kutina tästä. Mun kutinat osuu melkein aina oikeeseen. Mun elämä on näköjään päättänyt olla kivaa myös tän ylppärineljänneksen ajan, ja sehän käy oikein hyvin.

ei tää miettimällä muutu miksikään

Eteläänkin tuli talvi! Ja mä keskityn pitämään mun vuoden upeena ja ensimmäisen neljänneksen se tarkoittaa itsekuria eikä bloggaamista aamupäivällä.

on tahto ei voima

keskipäivä

14:18

2016 alkoi pohjosen mökillä kuten monesti aiemminkin. Eniten parasta oli tyyppi, jolta sain uudenvuodenpusun kolmatta kertaa perättäin, vaikka myös laudalla kaartelu, huomaaminen että hei mä osaan tän jo, kuin myös erämaan pimeä, sauna ja maailmanvalloituspeli olivat perinteiset ilot tälläkin kertaa. Tunturi on tuttu ja pysyvä, niitä paikkoja jotka ei muutu kymmenissä vuosissa. Saaruan metsiä laskettiin veljen kanssa kaksitoista vuotta sitten ja lasketaan yhä, Kelon jyrkkä pelotti kolmekesäisenä ja jännittää vieläkin.

Päivän mittainen ajomatka lyhenee vuosi vuodelta, levyraadissa Anssi Kela ja Queen tappelevat kärkisijoista niin kuin yleensä. Pikkuleijonat varasti multa ne viimeisetkin tunnit jotka olin suunnitellut lukevani, mutta olisihan se ollut ihmeellistä jos olisin lomalla saanut jotain aikaan. Parinkymmenen asteen pakkasessa löydettiin geokätköjä ja finlandiavoittajan kerkisin lukea, vaikken opiskelun syrjästä saanutkaan kii.

Tässä jotain mistä tykkään: