joka kaiken rakentaa vain varaan unelman

Kesäloma on täällä ja oikeasti ei ihan ihan vielä, mutta pointti ei ole siinä vaan siinä, että on kivaa ja saa tehdä enemmän mitä haluaa. Kevätretkipäivä Nuuksiossa oli aurinkoinen, iloinen ja siellä oli hanhiherra. Iltapäivällä muistin ultimaten olevan kesälaji ja heittelyfiilis tuli takaisin.

Oikein pitkästä aikaa mokailin koetehtäviä ihan kunnolla, vaikka oikeasti osasin kaiken. Ärsyttävää, vaan eihän se mitään haittaa mihinkään suuntaan. Optimismi ei kaikkeen riitä.

Oon aatellut lukea kesällä enemmän kirjoja kuin aiemmin. Jokakesäiset seitsemän kertaa tylypahkan tarinat eivät ole listan kärjessä, mutta ehkä niihinkin vielä ehditään? Tai sitten vain luulen, ja se voi olla okei niinkin.

en osaa kai pelätä

Kesä tuli ja tuli kesäloma, ei ihan virallisesti vielä mutta miten muutenkaan sitä kutsuisi: nukkua puoleenpäivään, kävellä ilman kenkiä hiekkateitä, pukeutua aurinkolaseihin ja vähentää vaatteita toivoen päivetyksen tarttuvan (rusketu en kuitenkaan). Popittaa voih niin huonoa suomiräppiä ja vanhoja kesähittejä, muttakun mikään muu ei ole niin kesää että voisi valita parempaa musaa. Maata tunteja nurtsilla ja lukea romaania. Käydä tallilla keskipäivällä ja hieroa yrttimyrkkyjä hevoseen. Mä kiitän, kiitän opettajia, että laittoivat mun koeviikon vapaa päivät tähän loppuun. Tämmönen on ihan parasta.

Musta on tullut taitava kiertämään punkkeja irti paljain sormin. Viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa suureen itään, kesä alkaa kun varsat lasketaan laitumelle ja sisäinen puhe vaihtaa moneksi päivää murteelle. Mun pitää kuulemma priorisoida ajokorttiopiskelua, hyvä, koska mun suunnitelmat loppukesälle tarttee korttia varsin kipeästi. Teoria sujunee, mutta mäkilähdöt ei ole vahvinta alaa.

Mun ehdoton suosikkiaika vuodesta on nämä toukokuun kaksi viimeistä viikkoa, ehkä kesäkuun ensimmäinenkin. Kun tuomi kukkii ja tuoksuu ainoana kesän kukista huumaavasti, kun voikukat eivät vielä ole valkoisia ja leijuvia, kun on lämpimän vihreää, täyttä ja taivas sininen. Tässä on kaikki ja eikä pois, ei minnekään, ole kiire. Tämä pitäisi muistaa muutoinkin. voisin hilpaista vaikka minne ja sinne, mutta vain siksi, että vähän tykkään tehdä niin.

Myös: maailma on nyt liian kaunis, liian kiva ja liian hyvä: luulee tietävänsä, että se tämmöinen ei voi kestää ikuisesti. Shit happens ja tulee tapahtumaan paljonkin, luulemme, mutta en osaa pelätä. Ehkä varmaan se on hyvä. Pelkääminen on aika turhaa yleensä, estää onnea ja rajottaa elämistä. Mä oon paljon parempi luottamaan kun pelkäämään. Ikuinen optimisti pettyy yllättävän harvoin, ja kun pettyy se miettii että tunteet on tärkeitä ja että tunteista selviää. Nyt se tuntee vain iloisuutta.

Do more of what makes you happy.

mitä rakkaus käytännössä tarkottaa

Varaslähtö kesään, joka ei anna meille yhteisiä päiviä edes kokonaisilla kahden käden sormilla. Vaan onneksi toukokuu piti lupauksensa ja leikki meille aurinkoa, merta ja mökkielämää juuri hyvin, ja viidesosa kesästä jätti sellaisen fiiliksen kun haluttiinkin. Sellaisen, että kesäsä on kotimaamme lahja asukkaileen.

Nukuttiin paljon ja uskalsin meressäkin käymään, toinenkin tuli kajakin kanssa kyllä. Keitettiin makaronia ja syötiin ketsupilla niin kuin tapana on. Koirat lähti extempore nekin mukaan kun toinen ei raaskinut niistä erota, aaw. Meillä oli aika kivaa, ja tunnistettiin käärme, lokkeja, telkkä ja räkättirastas.

ja eläisi tänään

Mun lemppari kuukausista on tässä. (En lupaa, etten sanoisi tätä samaa myös heinäkuusta ja ehkä jostain toisestakin neliviikkosesta)

Useiten taitaa soida: Pariisin kevät, Scorpions, Paperi T, Sanni, Anssi Kela, Scorpparit, Ed Sheeran, mikä yhdistää neljää ensimmäistä?

Ei voi olla niin pettynyt, kun on keltaista. Tiedättekö sitä tunnetta, kun pitkän harmaahkon ajan jälkeen, ensimmäistä kertaa, nostat voikukan kasvoille ja rakastat sitä tuoksua?

Jotenkin tässä on kaikki ja kaikki on tässä, ja tuleva näyttää valoisalta, mennytkin näyttää siltä, ajatukset ovat kivoja ja on vain vain vain tosi mukavaa olla täällä maailmassa, ja tuntuu että vielä huomennakin on sellaista, ja vielä yhä paljon myöhemminkin. Miksi niin, syitä on monta: toukokuu, vihreä, keltainen, sininen. Hevoset, hevoset hevoset. Kaksi koiraa ja kissaa, yksi ihanin kahdella jalalla ja kaikki tämä ja kaikki tulevaisuus sen kanssa. Integroiminen, hieno ruoka, etc, jne, mm, esim. Ja erityisesti varmaan, että on aika huomata tämä.

Mä niin mielelläni tallaan noiden kahden karvaisen kanssa metsiä ja kuuntelen lintuja ja lauluja vuorotellen. 

käännyin olit poissa

Mulle on sanottu, että mä oon kasvanut ylimäärässä lähimetsää. Se ei ole ihan totta, enemmän talon ympärillä on peltoa kuin puita, Suomessa on paljon, paljon taloja kirjaimellisesti metsässä. Siinä olen kuitenkin samaa mieltä, että metsää on lähellä ihanan paljon.

Äsken kävelin tuolla toukokuussa. Huomasin, että mun kaikkein läheisin (ei lähin, mutta lähellä ja rakas) kuusikko on kaadettu. Sitä ei enää ole. Sen takaa näkyy taloja, ja koko alue näyttää ihan vieraalta. Se olikin tosi pieni alue, mutta metsänä pinta-ala ja pituus tuntuivat paljon suuremmilta. Se on myös paljon mäkisempi, ja selvästikin aivan paljas.

Kuusikko oli ihana. Se oli niin lähellä, että sinne ehti oikeastaan aina kävelemään, nopeammillakin koirienulkoilutusreissuilla. Siellä kulki pieni kiva polku, jota pystyi kesäisin kulkemaan paljain jaloin. Kuuset, joukossa joitain haapoja, koivuja ja mäntyjäkin, olivat korkeita ja niiden alla oli vain kaatuineita samanlaisia, sammalta ja varpuja.

Mä en tiennyt, että metsäni katoaa. Tiistaina minä ja koirat vielä kuljettiin siellä ihan niin kuin tavallisesti. Siellä kuului aina lintujen ääniä, ja oli silti hiljaista. Metsä oli pieni, sellainen turvallinen. Yhdellä puolella sitä rajasi pelto, yhdellä tie, toisella pihatie ja piha ja neljännellä puro, jonka yli me lähes aina myös käveltiin kaadettua sähkötolppaa pitkin.

Puolet kuusikosta jäi, mutta en mä tiedä: mitä jos ne kaataa senkin? Minne mä sitten menen monta kertaa viikossa? On muitakin metsiä, mutta tuo oli paras, sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan. Ja nyt puolet siitä on poissa.

En mä tiedä onko metsänhakkuu väärin. Tulin surulliseksi rakkaan metsän puolesta, mutta onko sittenkään kaataminen väärin? En tiedä. Kuljen koirien kanssa hakkuuaukeillakin, ja muistan niiden joskus vuosia sitten kasvaneen vielä tiheää puustoa. Oli varmaan pieni järkytys, kun puut yhtenä päivänä oli otettu pois, mutta siihen tottui. Varmaan tähänkin tottuu. Varmaan keksin jonain päivänä uuden lähimetsän mulle ja koirille. Varmaan puitakin saa olla ikävä ja kevyesti surrakin niiden lähtöä?

Yksi hyvä puoli metsän katoamisessa on: en ollut muilta puilta huomannut maailman kauneinta koivua. Sitä ei ollut kaadettu, ja nyt sen komeus pääsee näkyviin. Se on suorarunkoinen, korkea ja vaaleanvihreissä hiirenkorvissa valtavan ihana.