via crucible

Pelästyin, että ehdin kerrata kaiken tarvittavan ennen ylppäreitä, joten lähdin kaupunkiin näkemään kavereita, viikolla jolla vain lukemisen piti olla priorisoitua. Neljän nukutun tunnin ja seitsemän tunnin koulupäivän piti olla maailman huonoin yhdistelmä, mutta menin ajatellen, että on hauskaa yhteentoista asti kuitenkin. Liian pitkä teatterielokuva riittäisi syyksi nauraa ja unohtaa fiksut päätökset.

Ja kuitenkin: en mä ole yleensä ennenkään katunut lähtemistä näkemään toisia katuja, valoja ja sanoja. En nytkään. Noitavainojen oikeudenkäynneistä en olisi ikinä kuvitellut katsovani neljää tuntia huutoa, vaan niin tein ja maailma avartui taas piirun. Eniten ilahduin kaverinkaverista, joka tuli ja haki meidät kotiin pidentäen unimäärää kuuteen tuntiin. Miten toiset osaavatkaan tutustua jossain laivalla näin ihaniin ihmisiin!


Mietin, milloin on avokadojen satokausi, kun ne ovat aina niin hyviä. Ulkona sitten on ihan hirveä sää ja silti koirien kanssa jaksaa oikein hyvin astua metsään ja räntäiselle asvaltille. Koska aamuisin tuoksuu kevät. Viimeinen on turha lause, koska aamuisin tuoksuu aina eikä vuodenajalla ole väliä, aamuisin tuoksuva raikas riittää aina perusteluksi kaikkeen.

Ja vasta kemian tunnilla keskittymiskyky sanoi hei, milloin pienensuuren blogin lukeminen pelasti koulupäivän viimeiset hetket. Ajelin pitkästä aikaa autoa ja ensimmäinen maantieajo oli kivaa. Joskus kannattaa lähteä ja joskus ei. Eilen kannatti, sillä tänään hymyilytti sittenkin enemmän lähteneenä kuin jos en olisi. Se on hyvä mittari, milloin hymyilee eniten, milloin on onnellisinta. Monesti vaan ei etukäteen tiedä ja täytyy toivoen kokeilla.