kuin aurinko meillä mutta suurempi on rakas harmaus

Aurinkokevät väistyi tämän niin paljon tutumman, todellakin turvallisemman harmaan tihkusateen tieltä. Toki aurinko on ihana ja upea ja maailma niin kaunis ja täysi kun se paistaa, mutta toisaalta kummallisesti pidän tästä koleasta keväästä miltei enemmän. Kun katsoo ulos ikkunasta ja näkee tylsää, kylmää, karua maisemaa, salaa hymyilyttää. Kun sää ei vaadi minulta mitään, kaikki on oikein. Aurinko vaatii liikaa vapautta ja energiaa, ja se välillä ahdistaa.

Torstai-iltapäiväinen matikankoe oli seikkailu: olin aivan yliarvioinut omat taitoni selviytyä tehtävien viidakossa, ja takerruin laskimeeni, ainoaan turvaani hämärässä sademetsässä. Sydän pamppaili, kun kirjoitin lausekkeita ja käskyjä laskimen näytölle ja jännitin, riittääkö vastaus näyttämään seuraavan polun kohti turvaa. Kerran suru melkein särki sydämen, kun kaunis ihmeellisiä itseisarvomerkkejä ja sign-termiä sisältävä yhtälö piti haudata kauan kestäneen hoivaamisen jälkeen. Kuitenkin nollan olemassaolon muistaminen kuin ihmeen kaupalla herätti sen vielä henkiin, ja suljettuani luokan oven takanani näin siinä opettajan vastauksen, joka kertoi yhtälön toipuneen koettelemuksistaan. Viidakossa kuumuus oli sietämätön, niukin naukin vesi riitti maaliin saakka ts. aika ei meinannut riittää, mutta riitti kuitenkin. Koeseikkailu saa tuntemaan, että on todella elossa, enkä tiedä onko se ihan normaalia että lol yks kurssikoe vaikuttaa niin. Hyvä kai silti, että elämä on ihanan jännää ja hauskaa väliin niin hyvin yllättävissä tilanteissa.

Lopetin tulevan pohdiskelemisen, kun alkoi tuntua ettei musta taidakaan tulla yhtään mitään kun oon liian vaativa mitä mä haluisin tehdä. Joko niin, tai sitten en osaa päättää liian monesta vaihtoehdosta. Siinä kohdin on hyvä sanoa "kiitos ja kuulemiin" kaikille niille ajatuksille, jotka yrittävät ehdottaa jotain lukion jälkeisestä elämästä. Palataan asiaan vaikka syksymmällä, sitä ennen en suostu ahdistumaan tulevaisuudesta. Niin turhaa, elämä kantaa kumminkin.

Yleensäkin suurin osa päivistä on aika muksia, eipä siinä, vaan nyt kuitenkin oli paras viikonloppu pitkään aikaan. Veli tiivisti hyvin: "Miten voi olla niin monta kaikkein kivointa ihmistä samassa paikassa samaan aikaan!". Jep. Me tehtiin ruokaa ja syötiin sitä, heiteltiin aikamme pihalla kiekkoa niin kun nyt yleensä tavatessamme tapana on. Ripareilla kielletyt ryhmäleikit on parhautta nauraa kuistilla suoraan saunasta, ja kun tulee kylmä, ensin juostaan talon ympäri ja sitten palataan saunaan laulamaan (tunti saunassa sykäytti kansallistunnetta rinnassa). Titanic oli kaunis ja niin traaginen, kamala yllätys kun se laiva upposi sinne mereen!

Sunnuntaina kotiin päästyäni olen vain ollut hirvittävän mielissäni että saan asua täällä. Kotiperherakkauden symboleina kun ovat uunipata ja ulkosauna, jossa peseydytäänkin niin kuin ennen vanhaan. Ihana koeviikko on myös tullut. Laiskan kannattaa vain hyväksyä kykenemättömyytensä lukea, ja sen sijaan nauttia lyhyistä päivistä, kun kokeiden jälkeen saa tehdä ihan mitä vaan. Esimerkiksi kiivetä pehmeään lempparipaikkaan puolisentoista metriä maanpinnan ylle.

luvaton

Karkasin kertomaan, että en saisi olla täällä. Vielä kahdeksan päivää pitäisi odottaa lupaa saada kirjoittaa, mutta en malttaisi mitenkään. Kamalasti opittavaa, ja kokeet tulevat hyvin pian. Ehtiikö kolmessa illassa oppia kurssin verran matikkaa? Opiskelun pitäisi olla ainoa, mitä saan toistaiseksi tehdä, mutta herkkupaastokin on näköjään helpompi saada onnistumaan kuin bloggausinnostuksen hyssyttäminen. Mulla tekisi just nyt niin valtavan kovasti mieli vaan selittää täällä kaikesta kaikkea. Pääsiäiseen on enää kaksi viikkoa, siis kaksi viikkoa sokeriin ja kofeiinin, kahdeksan päivää luvalliseen höpöttämiseen ja lomaan joksi kutsun comboa koeviikon loppu + pääsiäinen, seitsemää päivää, kun saa kirjottaa, nähdä ihmisiä, olla tallilla ja mennä metsään, kun ei tartte lukea koulukirjoja joka hetki! Kummasti sitä odotettavaa vaan keksii, vaikka tässäjanyt-elämän piti olla helppoa taannoisen keskiviikon ohitettua iltapäivänsä.

Se keskiviikko oli hyvinhyvin jännittävä päivä, vaikka huomasin jo samana iltana, että ei sattunutkaan yhtään. Tuntui, että osasin tarpeeksi, ja tähän päivään mennessä minulle on tultu kertomaan ihania pistemääriä. Olin kyllä pehmustanut pääni kestämään pettymyksen, mutta tällä kertaa turhaan. Jee.

Maaliskuu on ollut pitkästä aikaa täysin vapaa mistään luulemisista tulevaisuuden suhteen. Voi, kun saisin edes hiukan kurkistaa, missä ihmettelen 18 kuukauden päästä. Oikeasti on hirmu ihanaa, vapaata, kun ei tiedä, mutta samalla vähäsen hurjaa myös. Yritän päivittäin keksiä, missä olisin onnellisin, mutta viikonpäivien vaihtelu aiheuttaa vielä jokseekin suurta variointia unelmapaikkaopiskelu-työasian hahmottamiseen...

Kuten näkyy, mun pitäisi opiskella, koska se kuitenkin on se ainoa asia mitä mulla päässä liikkuu. Yhtä paha on varmaan kuitenkin tämä helmasyntiini, josta lupaan vielä jonain päivänä opetella pois, siis tästä valittamisesta että "en saisi kirjoittaa, miks mä en tee jotain järkevää jne valivali". Tosiasiassa se on tyhmää ja turhaa, mutta taidan vaan tykätä sen hokemisesta, kun sitä aina jaksan monta riviä jauhaa.

Revontulia ja auringonpimennys on tapahtunut myös.

levä on sekovartinen protoktisti

Ihana kevät tuli tänään. Ihan liian aikaisin, ei leskenlehti saa vielä kukkia. Miten lämpö ja valo tekevät pitkän harmaan ajan jälkeen niin iloiseksi, että unohtuu kysyä, onko kaikki sittenkään oikein. Huoli lisääntyy kevään aikaistuessa vuosi vuodelta.

48 tunnin kuluttua saan yliviivata tekemislistaani puoli vuotta karuntaneen sanan pois. En malttaisi odottaa, ja samalla pelkään, ettei osaaminen riitä sittenkään. Ei sillä oikeastaan mitään väliä ole minkä kirjaimen Ytl sieltä raaskii luovuttaa, mutta sitä toivoisi että paljosta yrittämisestä jäisi palkitseva tunne jäljelle.

Koska toistaiseksi olen uskotellut itselleni, että kyllä se kuusituntinen siinä sujuu, olen tehnyt muutakin kuin lukenut. Olen käynyt metsässä kiipeilemässä koirien kanssa, juossut järvelle eilenillalla huomattuani että aurinko oli palannut lomaltaan (jää kantoi vielä, tänään en enää uskaltaisi kokeilla), saanut Hesarin kulttuurisivuilta kipinän elokuvan katsomiseen (ja todennut jälleen, ettei toimintatrilleri ole mun genre #PulpFiction), kuvannut luovia ruoka-annoksiani (raejuustoa, korianteria, tomaattia ja oltermannia ruisleivällä; riisiä, ketsuppia, mangocurrya ja bratwurstia), pelännyt kaksituntisen sähkökatkon ajan irrationaalisesti (vaikken pelkää juuri mitään muuta), huomannut tallilla asuvan suloisen oriin, ja, saanut tietää että tulen täyttämään 18 seurakunnanleirillä...

Ja tämän kirjoittamisen jälkeen en osaa enää uskotella itselleni mitään, joten pelkästään luen kunnes on keskiviikko. Paitsi että mulla on ratsastustunti illalla. Paitsi että nukun myös. Paitsi että huomenna on koulua, mutta huominen paniikkiaste näyttää, mennäänkö sinne vai ei.

via crucible

Pelästyin, että ehdin kerrata kaiken tarvittavan ennen ylppäreitä, joten lähdin kaupunkiin näkemään kavereita, viikolla jolla vain lukemisen piti olla priorisoitua. Neljän nukutun tunnin ja seitsemän tunnin koulupäivän piti olla maailman huonoin yhdistelmä, mutta menin ajatellen, että on hauskaa yhteentoista asti kuitenkin. Liian pitkä teatterielokuva riittäisi syyksi nauraa ja unohtaa fiksut päätökset.

Ja kuitenkin: en mä ole yleensä ennenkään katunut lähtemistä näkemään toisia katuja, valoja ja sanoja. En nytkään. Noitavainojen oikeudenkäynneistä en olisi ikinä kuvitellut katsovani neljää tuntia huutoa, vaan niin tein ja maailma avartui taas piirun. Eniten ilahduin kaverinkaverista, joka tuli ja haki meidät kotiin pidentäen unimäärää kuuteen tuntiin. Miten toiset osaavatkaan tutustua jossain laivalla näin ihaniin ihmisiin!


Mietin, milloin on avokadojen satokausi, kun ne ovat aina niin hyviä. Ulkona sitten on ihan hirveä sää ja silti koirien kanssa jaksaa oikein hyvin astua metsään ja räntäiselle asvaltille. Koska aamuisin tuoksuu kevät. Viimeinen on turha lause, koska aamuisin tuoksuu aina eikä vuodenajalla ole väliä, aamuisin tuoksuva raikas riittää aina perusteluksi kaikkeen.

Ja vasta kemian tunnilla keskittymiskyky sanoi hei, milloin pienensuuren blogin lukeminen pelasti koulupäivän viimeiset hetket. Ajelin pitkästä aikaa autoa ja ensimmäinen maantieajo oli kivaa. Joskus kannattaa lähteä ja joskus ei. Eilen kannatti, sillä tänään hymyilytti sittenkin enemmän lähteneenä kuin jos en olisi. Se on hyvä mittari, milloin hymyilee eniten, milloin on onnellisinta. Monesti vaan ei etukäteen tiedä ja täytyy toivoen kokeilla.

"the creative adult is the child who has survived."

otsikon sitaatti Ursula K. Le Guin

Hei maaliskuu on tänään maailman kaunein sana. Viikon päästä saan unohtaa vuodeksi mitoosin, maaekosysteemit ja mendelismin. Yhtenä iltana huomasin, että olen lukenut parhaani mukaan ja se riittää, vaikka kirjaimessa olisi kolme poikkiviivaa yhden sijaan.

Kysyin, miten voi kateellinen jostain, jota ei edes halua. Vastaus on, että ihan hyvin voi olla. Ulkopuolisuus tuntuu pahalle. Onneksi järjestä on välillä apua rasittavan primitiivistenkin tunteiden taltuttamiseen. Jos vielä kateellistuttaa, katson listaa johon kirjoitin kirjoittaminen ratsastaminen opiskelu metsä ja monta muuta sanaa, mitä haluan enemmän kuin kilpaurheilla.

On helppo keksiä käsitteitä, jotka varmasti kiinnostavat. Aivot tunteet psykologia ihmiset ihmisyys ihmissuhteet hormonit lisääntyminen eläimet avaruus aika. On vaikea keksiä työtä, joka varmasti kiinnostaisi. Voisiko uuden oppimisesta saada palkkaa? Palkanalainen koululainen, unelmieni ammatti? Niin onnellinen sitä on muutamista opettajien palautteista koepaperien takana, siitä että joskus osaamiseen pystyy olemaan hetken tyytyväinen. Jopa niin, että esseen uskalsi julkaista blogissa.

Jännää, miten päivän odotetuimmat hetket voivat olla jokainen syömiskerta (avokadot, jugurtti ja mustikat) ja pehmeään lämpimään sänkyyn nukahtaminen. Kaikkein tavallisin on kaikkein rakkainta nyt. Ja metsässä asuvaa onnea kävin taas tervehtimässä. Siellä se lauloi lintujen äänellä vieläkin.

Kävin katsomassa elokuvan ihanasta fyysikosta. Pelkään, että kummallinen fyysikkorakkauteni saa minut luulemaan, että minusta olisi fyysikoksi myös. Koska ei se ole niin, minua vain kiehtoo käsittämätön ja pidän sen käsittävistä ihanista ihmisyksilöistä hassulla tavalla hyvin paljon.

Viikko sitten keskiviikkona kuulin monta luentoa kirjoittamisesta. Idea mennä A-lehtien studiolle leikkimään täysi-ikäistä vaati hieman rohkeutta, mutta uskalsin ja matkustin yksinäni ensimmäistä kertaa metrolla akatemiaan. En oppinut mitään, mitä en olisi koskaan voinut kuvitella kerrottavan. Eihän kirjoittaminen ole vaikeaa. Kirjoita siitä, mikä kiinnostaa, nauti sanoista, ole rohkea. Oivalsin, että oikeastaan eri asioiden opetus on samaa: pidä huolta itsestäsi, siis syö, lepää ja liiku. Ole yksin ja yhdessä. Usko itseesi, ole rohkea, rehellinen ja oma itsesi. Luo rutiineja ja riko niitä. Valitse ajankäyttösi itse ja muista leikkiä. Rakasta elämää. Kyllä, nämä kaikki mainittiin kirjoittajailtapäiväni aikana. Ohjeita voi soveltaa kirjoittamiseen, mihin tahansa muuhun harrastukseen, opiskeluun, työelämään, perhe-elämään, ihan kaikkeen elämään. Kovin kuluneita ne kyllä ovat, mutta eihän se tarkoita ettei niissä olisi perää. Monimutkaisesta tulee yksinkertaista kun sopivasti katsoo. Esimerkiksi:

"Sydämelle elämä on kovin yksinkertaista. Se lyö niin kauan kuin voi. Sitten se pysähtyy."
sitaatti Karl Ove Knausgård