siiville, sataa lunta

Rakkaista rakkain talvi tuli viime perjantaina käymään. Tallilla tuoksui lapsuus ja maneesissa oli kylmä niin kuin kuuluu. Taivas satoi kaunista ja kotona luistelin saappailla mäkiä alas ja juoksin tekemään lumienkelin. Nauroin, koska talvea, lunta, oli ollut hirmuikävä.

Pikkutalven jälkeen marraskuu esitteli tänään tähän asti ankeinta sumutihkuista säätänsä, joka sulatti viimeisenkin valkean kaikkialta. Ratsastuspohjat muuttuivat sään myötä paremmiksi, mutta muuten ulkoilma ei tänään ilahduta, vaikka melkein aina muuten se sitä tekee.

Toisaalta sumutihkuankeus ei ole päivästä tehnyt kurjaa ollenkaan. On parasta tulla tallilta puoli viiden aikaan kotiin, käydä suihkussa ja pukea yöpuku ja villasukat ennenkuin vanhemmat ehtivät edes töistä kotiin. Lämmittää glögiä mikrossa ja käpertyä lämpimän läppärin kanssa sängylle kirjoittamaan ja tekemään kokeellista tutkimusta, tykkääkö Janis Joplinin musiikista vai ei.

Nyt on muuten se päivä, joka oli yksi niistä pienistä asioista mitä huomasin odottamattomuudestani huolimatta odottavani: rankka (tai "rankka", ei se ollut niin paha kun luulin) kakkosjakso on onnellisesti ohi, koeviikko oli taas kerran ihana ja kokeissa oli, hups taas kerran, ihanaa kirjottaa konsepteille kun yllättyi miten osasi kuitenkin. Puoli-innostuneena pääsen nyt aloittamaan bilsan lukemista. Ajattelin tehdä lukusuunnitelman, mutta katselin kalenteria ja mietin, etten mä oikeesti mitään sellasta osaa käyttää. Kun opiskelu on tunnepuuhaa, eikä onnistu järjellä. Jos ei inspaa ei inspaa eikä mitkään suunnitelmat siinä auta, katotaan vaikka joulun jälkeen jos ei lukeminen ole edistynyt mihinkään että pitääkö sitten suunnittella kuitenkin. Siihen asti odotellaan lukemisfiiliksiä, ihan optimistinen olen että niitä löytyykin. Esimerkiksi tänään voisin helposti löytää fiilistä avata Bios1:stä, varsinkin jos äiti tuo kaupasta lisää glögiä.

Joulukuu alkaa alle viikon päästä, apua-apua, miten nyt jo? Tykkään aloittaa uudet koulukirjat, pääsen taas fysiikan seuraan ja nauttimaan kevyemmän lukiopuoliskoni ensimmäisestä jaksosta, se tunne kun pääsin tänään suoraan kokeesta vapauteen kun kaikki muut jäi vielä kahdelle tunnille (: Joululomalla pääsen myös riuttisonneen kokonaiseksi viikoksi, ja tulen takaisin vasta ensi vuonna. Toiveilla on ollut tänä syksynä tapana toteutua, ja olen siitä valtavan onnellinen. 

Lauantaina pääsin reissuun, 300km kotoa (oikein hurrrjan kauas) mutta parhaassa seurassa matkan lyhyys ei ollut se pointti. Pointti oli ultimate, laukaalainen parsapitsa, talvinen ajokeli ja "mä rrrakastan teitä kaikkia, te ootte oikeesti ihan parhaita kaikki <3!" kun paluumatkan väsymistaso alkoi naurun ja sammalluksen puolesta olla verrattavissa johonkin ihan muuhun kun aikaiseen aamuherätykseen vain.

Kirjoitin vertauksen päiväkirjaani, ehkä joku on keksinyt sen jo, mutta ei se mitään: Ihminen on niin kuin solu. Se tarttee viestejä toisilta soluilta, viestejä kasvaa, pysyä samanlaisena, jakaantua, erilaistua. Jos se ei saa minkäänlaista viestiä, se kuolee. Siksi eläimet on muuten niin tarpeellisia. Ne on läsnä, huomaa, hyväksyy, antaa tilaa, kantaa, tykkää, koskee, tarjoaa vuorovaikutusta ja on lähellä. 

Luin myös laulua, ja kirjaa, joista seurasi lauseita toivosta. Jos pelko vangitsee ja toivo vapauttaa, niin miten kuitenkin toivo on se, mikä aiheuttaa pelon. Pelko on sen pelkäämistä, ettei toivoma toteudu ja jo olevan menettämisen pelkoa. Jos ei toivo mitään, ei ole mitään pelättävää, eikä varsinkaan mitään menetettävää. Silloin on vapaa, kun ei pelkää. Mä ehkä kuitenkin mieluummin en ole vapaa ja toivon, ja pelkään, kuin en toivo, en pelkää ja olen täydellisen vapaa. Maailma voi olla paha, muttakun pitää luottaa että se kantaa siltikin. Ihmiset kun on niin kauniita välillä.

Turuntien varrelta bussin ikkunastakin maailma oli 16.11. kaunis.