siiville, sataa lunta

Rakkaista rakkain talvi tuli viime perjantaina käymään. Tallilla tuoksui lapsuus ja maneesissa oli kylmä niin kuin kuuluu. Taivas satoi kaunista ja kotona luistelin saappailla mäkiä alas ja juoksin tekemään lumienkelin. Nauroin, koska talvea, lunta, oli ollut hirmuikävä.

Pikkutalven jälkeen marraskuu esitteli tänään tähän asti ankeinta sumutihkuista säätänsä, joka sulatti viimeisenkin valkean kaikkialta. Ratsastuspohjat muuttuivat sään myötä paremmiksi, mutta muuten ulkoilma ei tänään ilahduta, vaikka melkein aina muuten se sitä tekee.

Toisaalta sumutihkuankeus ei ole päivästä tehnyt kurjaa ollenkaan. On parasta tulla tallilta puoli viiden aikaan kotiin, käydä suihkussa ja pukea yöpuku ja villasukat ennenkuin vanhemmat ehtivät edes töistä kotiin. Lämmittää glögiä mikrossa ja käpertyä lämpimän läppärin kanssa sängylle kirjoittamaan ja tekemään kokeellista tutkimusta, tykkääkö Janis Joplinin musiikista vai ei.

Nyt on muuten se päivä, joka oli yksi niistä pienistä asioista mitä huomasin odottamattomuudestani huolimatta odottavani: rankka (tai "rankka", ei se ollut niin paha kun luulin) kakkosjakso on onnellisesti ohi, koeviikko oli taas kerran ihana ja kokeissa oli, hups taas kerran, ihanaa kirjottaa konsepteille kun yllättyi miten osasi kuitenkin. Puoli-innostuneena pääsen nyt aloittamaan bilsan lukemista. Ajattelin tehdä lukusuunnitelman, mutta katselin kalenteria ja mietin, etten mä oikeesti mitään sellasta osaa käyttää. Kun opiskelu on tunnepuuhaa, eikä onnistu järjellä. Jos ei inspaa ei inspaa eikä mitkään suunnitelmat siinä auta, katotaan vaikka joulun jälkeen jos ei lukeminen ole edistynyt mihinkään että pitääkö sitten suunnittella kuitenkin. Siihen asti odotellaan lukemisfiiliksiä, ihan optimistinen olen että niitä löytyykin. Esimerkiksi tänään voisin helposti löytää fiilistä avata Bios1:stä, varsinkin jos äiti tuo kaupasta lisää glögiä.

Joulukuu alkaa alle viikon päästä, apua-apua, miten nyt jo? Tykkään aloittaa uudet koulukirjat, pääsen taas fysiikan seuraan ja nauttimaan kevyemmän lukiopuoliskoni ensimmäisestä jaksosta, se tunne kun pääsin tänään suoraan kokeesta vapauteen kun kaikki muut jäi vielä kahdelle tunnille (: Joululomalla pääsen myös riuttisonneen kokonaiseksi viikoksi, ja tulen takaisin vasta ensi vuonna. Toiveilla on ollut tänä syksynä tapana toteutua, ja olen siitä valtavan onnellinen. 

Lauantaina pääsin reissuun, 300km kotoa (oikein hurrrjan kauas) mutta parhaassa seurassa matkan lyhyys ei ollut se pointti. Pointti oli ultimate, laukaalainen parsapitsa, talvinen ajokeli ja "mä rrrakastan teitä kaikkia, te ootte oikeesti ihan parhaita kaikki <3!" kun paluumatkan väsymistaso alkoi naurun ja sammalluksen puolesta olla verrattavissa johonkin ihan muuhun kun aikaiseen aamuherätykseen vain.

Kirjoitin vertauksen päiväkirjaani, ehkä joku on keksinyt sen jo, mutta ei se mitään: Ihminen on niin kuin solu. Se tarttee viestejä toisilta soluilta, viestejä kasvaa, pysyä samanlaisena, jakaantua, erilaistua. Jos se ei saa minkäänlaista viestiä, se kuolee. Siksi eläimet on muuten niin tarpeellisia. Ne on läsnä, huomaa, hyväksyy, antaa tilaa, kantaa, tykkää, koskee, tarjoaa vuorovaikutusta ja on lähellä. 

Luin myös laulua, ja kirjaa, joista seurasi lauseita toivosta. Jos pelko vangitsee ja toivo vapauttaa, niin miten kuitenkin toivo on se, mikä aiheuttaa pelon. Pelko on sen pelkäämistä, ettei toivoma toteudu ja jo olevan menettämisen pelkoa. Jos ei toivo mitään, ei ole mitään pelättävää, eikä varsinkaan mitään menetettävää. Silloin on vapaa, kun ei pelkää. Mä ehkä kuitenkin mieluummin en ole vapaa ja toivon, ja pelkään, kuin en toivo, en pelkää ja olen täydellisen vapaa. Maailma voi olla paha, muttakun pitää luottaa että se kantaa siltikin. Ihmiset kun on niin kauniita välillä.

Turuntien varrelta bussin ikkunastakin maailma oli 16.11. kaunis.

uskotoivorakkaus -viikonloppu

Ehkä ihmisellä on joku aisti, joka on aivan erillään rationaalisesta puolesta meitä. Sellainen, joka aavistaa ja tietää asioita etukäteen, huomaa sen mihin ajattelu ei pysty ja ohjaa sitä kautta tekemisiämme. Mä oon miettinyt tätä ennenkin, ja viikonloppu vahvisti mun uskoa ihmisen tajunnan uskomattomiin kykyihin. Olinhan ihmetellyt, miksi odotin niin kovin festareita, ja nyt mä tiedän, miksi odotin. Sitä en tiedä, miten aavistin että odottaminen kannatti, mutta ei tarvitsekaan tietää, riittää että ihmismieli on maailman hienoin asia.

Maata Näkyvissä oli tänäkin vuonna hieno. Se tunnelma, yhteys, hämärä areena, musiikki, rukous ja ihmismäärä, kaikki kaverit ja sanoinkuvaamaton fiilis. Että täällä on meitä. Tapahtumana aivan ehdottomasti syksyn paras. Vaikkei jokainen bändi kaikkein suosikein ole, vaikka nukkuminen koulun lattialla on ikävää ja vähäistä, vaikka ihmismäärä ja melu rasittaa ja jonottaminen on tylsää, vaikka sitä ja vaikka tuota, niin silti ei hetkeäkään, että haluaisi pois tai jonnekin muualle. Onpahan jo neljäs asia jota odottaa tulevaisuudelta, ensi vuoden festarit siis!

Koeviikko alkoi 11,5 tunnin yöunilla (kummasti alkoi aikaisin nukuttaa Turusta palattua), ja on vaan niin kivaa kun ehtii tehdä kaikkia omia juttuja taas, kun ei tartte tehdä tai lukea läksyjä. Oon järjestellyt musiikkia ja kuvia kovalevyillä, ja vaikka se onkin ikuisuusprojekti, samalla huomaan tykkääväni kamalasti siitä. Järjestyksen luominen on erittäin tyydyttävää puuhaa, ja vanhat videot saa hymyilemään miten me ollaan voitu kaksi vuotta sitten olla noin pieniä!? ja vanhat unohtuneet biisit, joita seiskalla ja ala-asteella täysillä popitettiin sai mut jopa avaamaan Nitromen piiiitkästä aikaa. Liian vahvat assosisaatiot niistä biiseistä kaikkiin niihin peleihin, joita joskus kauan sitten ehti netissä pelata. Aika ennen kalenteria. On myös aikaa pelata Aliasta perheen kanssa ihan näin arki-iltaisin ja soittaa tunteja joululauluja, koska joulu on ihan kohta pian <3

opiskelun sijaan kirjoitan siitä

Leikkasin vihkosen kannesta suorakulmion, jossa lukee Meilahden kampus. Leikkasin sen viereen nuolen sitä osoittamaan, ja nyt ilmoitustauluni kertoo minulle suunnan.

Ihan oikeasti en ole ihan varma, koska tämä uusi varmuus kertoo vain pelottavaakin tarinaa siitä, kuinka edellinen helposti ja nopeasti unohdettiin. Edellinen oli kuitenkin ollut, apua, viisi vuotta melkein yhtäjaksoisesti! Siis eläinlääkis. Siksi en ole ihan varma, eikä tarvitse ollakaan, hyvä niin. Mutta toisaalta on kiva kun seinällä lukee suunta, joka oikeasti tuntuu hyvältä. Hassua kyllä, paljon enemmän omalta kuin eläinlääkis ikinä. Se ei koskaan jotenkin loksahtanut kohdalleen, vaikka vaikutti järjellä liian täydelliseltä ollakseen mahdollista (no, liian täydellistähän se olikin, ei tarvittu kuin kirosanan nimeltä akateeminen työttömyys hiipiä tuotakin unelmaa varjostamaan). 

Tiistaina me päästiin käymään Biomedicumissa bioteknologian kurssin kanssa. Se oli ehdottomasti parasta kurssissa, koska itse kurssin aihe, sekvennoinnit ja elektroforeesit ei jaksanut eikä jaksa vieläkään kiinnostaa tarpeeksi. Biomedicum on lääketieteen tutkimus- ja opetuskeskus Helsingissä, Meilahden sairaalan, Naistenklinikan, Lastenlinnan yms klinkoiden naapurissa, ja sen tiloissa toimii yhtä sun toista laitosta (FIMM, työterveys, THL, SOTLK, Minerva, Metropolia AMK, HUS jne), mutta miksi se erityisesti oli mielenkiintoinen paikka päästä käymään, on siksi että siellä opiskellaan lääkiksen prekliininen vaihe (=ensimmäiset kaksi vuotta). Ruoka tuoksui hyvältä, ja silloin kun se ei tuoksunut, tuoksui kutsu. Tarkkailin ohi käveleviä fukseja valkoisissa takeissaan, ja tunsin, tiesin, että minäkin haluan kävellä noin. Fiilistelin, vain kaksi vuotta ja Meilahti voisi oikeasti olla toinen koti…

Ope oli saanut meille Lindan puhumaan puoleksi tunniksi. Wau. Että miten voi onnistua noin. Ja olla silti hirmu hauska ja mukavanoloinen ihminen myös. Ja oli tehnyt tohtorintyönsä skitsofrenian perinnöllisyydestä, voi minäkin haluaisin! Linda puhui, että tärkeintä on valita suunta, mitä haluaa, ja sitten mennä sitä kohti, mutta ei liikaa laput silmillä koska tie harvoin on suora. Puolesta tunnista inspiroitui varmasti meistä jokainen.

Toisella luennolla yritin pysyä edes vähän mukana ja päätellä, mikä on mesenkyymi, ja lääkisopiskelun todellisuus havainnollistui. Ei kovinkaan eroa lukion iltapäivätunnista, ei mielenkiintoisuudella tai vireystilan puolesta. Jos oltaisiin kehdattu, olisi vihkon marginaaliin syntynyt keskustelu jostain kiinnostavammasta…

Mietin, että mun suunta tuskin on nimeltään "tule kansainväliseksi tutkijaksi" tai "voita Nobel". Siitäkään huolimatta, että luulen tietäväni, miksi lääkis kolahti heti ja eläinlääkis ei ikinä. Sitä kutsutaan kunnianhimoksi, ja vaikka en arvosta piirrettä itsessäni kovin paljoa, niin silti: että pääsisi Helsingin lääkikseen… Mun suunta on työ jota riittää, tarpeeksi vaativa koulutus ettei tylsisty siihen, yliopistoelämä, paljon vapaa-aika jotta eläimet ja kaikki kaikki muu elämä mahtuu myös. Mä en halua koko elämää vaan ammatin, joka mahdollistaa muun elämän. Tietysti työkin saisi olla kivaa, mutta kuitenkin vaan työtä. Lääkäri täyttäysi kriteerit, ja sen monipuolisuus mahdollistuu erikoistumisen juuri sinne mikä oikeasti kiinnostaisikin, biotekniikka, kemian kolmoskurssi ja osa lääkiksenkin kursseista kun vain sen verran, että niitä lukee kun pitää. Mutta on olemassa sellaisiakin logioita kun psykologia, neurologia ja fysiologia, jotka kiinnostaisivat oikeasti paljon.

Lääkis itsessään olisi tarpeeksi hienoa, sinne päästyään ei tarttisi yrittää olla enempää kun haluaa, antaa niiden jotka haluaa valmistua 23-vuotiaana tohtoreiksi ja päästä huipulle. Hiljalleen erikoistuminen ja maan lääkäripulan helpottaminen vaikka lyhennetyllä työviikolla kuulostaa mun korvaan paljon mukavammalta. Jäisi aikaa tehdä kaikkea muuta, kun täällä todella on kaikkea muutakin kuin yhden tiedekunnan tieteet joita haluaisin ihmetellä.

Niin varmana kuin voi uudesta suunnastaan olla (ja samalla tietäen, että ehdin vielä keksiä ties mitä muuta ja hylätä tämän innostuksen), suunta ei ole vielä johtanut konkreettisiin tekoisin asian auttamiseksi. Tällä hetkellä se tarkoittaisi biologian kokeisiin lukemista, kahden viikon päästä edessä siintävän luku-urakan nimeltä bilsan ylppärit aloittamista. Musta tuntuu, ettei tää koeviikko tule sujumaan kovin hyvin. Tavallaan se on rasittavaa, kun aliarvioidaan omia taitoja, koska yleensä se menee aina hyvin: "ai oho hups, emmä sit saanutkaan nelosta…" kun sieltä tuli 9½. Mutta, se on aina silti rehellinen tunne. Että luulee, ettei asiat mene hyvin. Ja vaikka se (onneksi) niin harvoin on totta, silti ääneen pelätään ettei osata. Kaipa se vaan kuuluu asiaan aina yllättyä, että selvisi kuitenkin. Ja kyllä, mä oon aika varma että tällä kertaa ei suju hyvin :D

Vaan, huomenna mulla on kenties viimeinen seittemän ja puolen kurssin jakson koulupäivä. Ei enää ikinä näin paljoa koulua. Sen olen oppinut, että kahdeksan on liikaa. Seitsemänkin, jos on raskaita kursseja. Mutta, kun näitä jaksoja tähän asti jaksoi, edessä odottaa vain kevyempää (jos unohdetaan ylppärit…). Sitä mietin, miten selviän ensi jaksossa yksin ykköspalkin torstai iltapäivistä, kun ei ole kavereita joiden kanssa viihdyttää pitkiä minuutteja monistekeskusteluilla (teksti reaktionopeusmonisteen takana "valitse kolme pizzantäytettä" viittaa keltaisen Maolin sivuun 140)… Toivottavasti siellä olisi joku tuttu ihminen, jonka kanssa selvitä ykköspalkkikompleksista.

Ja onhan opiskelukin ihan kivaa, ainakin aamutunneilla jaksaa välillä ihmeellisenkin hyvin. Lääkis motivoi, ja sekin, että puolet lukiota on takana jo. Toisaalta se kyllä on kauhistuttavaa myös, että aika on kulunut taas niin nopeaan. Koeviikko on kuitenkin ihana, koska lyhyet koulupäivät. Niinpä on parasta lähteä viikonlopuksi MNF:ään, jota jostain syystä taas odotan valtavasti, vaikken tiedä miksi.

do you remember who I chose to be?

Oli päivä, kun huomasin etten odota mitään. Aika voisi liikkua paljon hitaammin, kun ei ole syytä miksi pitäisi kiirehtiä viikkoja eteenpäin. On riittävästi, että osaa pysähtyä hetkellä, tietää, että tässä on. Miksi odottaa enempää, koska on jo hyvin?

Okei, kyllä mä sitten keksin, mitä mä kuitenkin odotan. Odotan wanhojen tanssimista, vaikka kauan luulin ettei näin pääsisi käymään. Odotan, hetkeä 11.3.2015 klo 15:00, siksi että silloin on kevyempi olla kun ei tarvitse pieneen aikaan enää osata. Ja odotan päivää kesällä, kun maailma avautuu. (Ei oikeasti, mutta odotan silti, kun saa ajaa, kun saisi tehdä melkein kaiken, palkintona siitä, että on ollut olemassa tarpeeksi kauan.)

Marraskuu tapaa maassa ja ilmassa olla harmaanruskea, pimeä ja ankea. Toisaalta on valoa ja lintujakin. Ensilumi kävi, ja lupaus kunnon talvesta olisi ihana. Ihan ihan rehellisesti, en haluaisi mitään muuta vuodenaikaa kuin mikä on. Turvallinen pimeys, kylmät ja lämpimät illat, lupa käpertyä. Ja joulu, oi. Ihan helposti marraskuuta voi rakastaa.

Okei, kyllä marraskuu vaatii rakastaakseen vähän apuja. Koska ylivoimaisesti eniten viikoista kuluu kouluun, (jota on liikaa vielä viikon ja koeviikon verran), jossa ei kehrätä. Kun tuntuu, että on kouluakouluakouluavaan pitää antaa tilaa toteuttaa pieniä juttuja. Löysin elokuvat. Rakastuin, kuten arvelin, Jigsawhn, vaikka en osaakaan nukkua niin taitavasti seuraavia öitä tämän iltaseuran jälkeen. Ensimmäistä kertaa ikinä keksin halloweenin. Pukeuduin hahmoksi (oisko ollut viitteitä aikaisemmin mainitusta) tallin kisoihin 31.10. ja ilta oli hirmuisen hauska. Ratsastaminen hauskinta tottakai, mutta halloween oli myös.

Oli päivä, kun tiputin lukion jälkeisestä elämästä eläin-sanan pois. (Pitänee sitten vapaa-aikaan ne ottaa, jos näin.) Koska yliopisto ja varma työllisyys osoittavat vain yhteen suuntaan, jota kutsutaan lääkikseksi. Aivot ja mieli kiinnostaisivat niin hurjan paljon, että siinä voisi olla ideaa.  Aluksi pitää tosin opiskella kuusi vuotta yleispätevyyttä, mutta ehkä silti. Psykiatreilla olisi jopa työvoimapula! ja kuudessa vuodessa toisaalta ehtii varmaan keksiä jotain muutakin suuntausta jos aivot sanoo ettei niitä sittenkään. Ihmisillä on myös ilmeisesti joku ikä, oisko siinä 40 jälkeen, kun toteuteen lapsuusunelmia. Silloin musta tulee varmaan ratsastuksenopettaja.

Biotekniikka ei kiinnosta yhtään, mutta derivaattaa tekisi mieli halata joka välissä. Se on niin ihana. Omalla tavallaan moni kiinnostuksenkohde, jonka arvelin lainanneeni toiselta, toisilta, saattavat kuitenkin olla ihan mun myös. 01001010 01101111 01101111. Vihkoihin piirtyy enemmän kuitenkin lyriikoita ja sanoja, kuin numeroita. Syy voi olla puhtaasti myös kirjoitusikävä, kun koulun käynniltä ei ehdi tätä tehdä tarpeeksi. Lääkärin palkalla voisi kenties oppia lentämään.