aika

Tired of lying in the sunshine staying home to watch the rain. 

You are young and life is long and there is time to kill today. 

And then one day you find ten years have got behind you. 

No one told you when to run, you missed the starting gun. 

So you run and you run to catch up with the sun but it's sinking 

Racing around to come up behind you again. 

The sun is the same in a relative way but you're older, 

Shorter of breath and one day closer to death.

© Pink Floyd - Time

//parempaan ei pysty.

siiville, sataa lunta

Rakkaista rakkain talvi tuli viime perjantaina käymään. Tallilla tuoksui lapsuus ja maneesissa oli kylmä niin kuin kuuluu. Taivas satoi kaunista ja kotona luistelin saappailla mäkiä alas ja juoksin tekemään lumienkelin. Nauroin, koska talvea, lunta, oli ollut hirmuikävä.

Pikkutalven jälkeen marraskuu esitteli tänään tähän asti ankeinta sumutihkuista säätänsä, joka sulatti viimeisenkin valkean kaikkialta. Ratsastuspohjat muuttuivat sään myötä paremmiksi, mutta muuten ulkoilma ei tänään ilahduta, vaikka melkein aina muuten se sitä tekee.

Toisaalta sumutihkuankeus ei ole päivästä tehnyt kurjaa ollenkaan. On parasta tulla tallilta puoli viiden aikaan kotiin, käydä suihkussa ja pukea yöpuku ja villasukat ennenkuin vanhemmat ehtivät edes töistä kotiin. Lämmittää glögiä mikrossa ja käpertyä lämpimän läppärin kanssa sängylle kirjoittamaan ja tekemään kokeellista tutkimusta, tykkääkö Janis Joplinin musiikista vai ei.

Nyt on muuten se päivä, joka oli yksi niistä pienistä asioista mitä huomasin odottamattomuudestani huolimatta odottavani: rankka (tai "rankka", ei se ollut niin paha kun luulin) kakkosjakso on onnellisesti ohi, koeviikko oli taas kerran ihana ja kokeissa oli, hups taas kerran, ihanaa kirjottaa konsepteille kun yllättyi miten osasi kuitenkin. Puoli-innostuneena pääsen nyt aloittamaan bilsan lukemista. Ajattelin tehdä lukusuunnitelman, mutta katselin kalenteria ja mietin, etten mä oikeesti mitään sellasta osaa käyttää. Kun opiskelu on tunnepuuhaa, eikä onnistu järjellä. Jos ei inspaa ei inspaa eikä mitkään suunnitelmat siinä auta, katotaan vaikka joulun jälkeen jos ei lukeminen ole edistynyt mihinkään että pitääkö sitten suunnittella kuitenkin. Siihen asti odotellaan lukemisfiiliksiä, ihan optimistinen olen että niitä löytyykin. Esimerkiksi tänään voisin helposti löytää fiilistä avata Bios1:stä, varsinkin jos äiti tuo kaupasta lisää glögiä.

Joulukuu alkaa alle viikon päästä, apua-apua, miten nyt jo? Tykkään aloittaa uudet koulukirjat, pääsen taas fysiikan seuraan ja nauttimaan kevyemmän lukiopuoliskoni ensimmäisestä jaksosta, se tunne kun pääsin tänään suoraan kokeesta vapauteen kun kaikki muut jäi vielä kahdelle tunnille (: Joululomalla pääsen myös riuttisonneen kokonaiseksi viikoksi, ja tulen takaisin vasta ensi vuonna. Toiveilla on ollut tänä syksynä tapana toteutua, ja olen siitä valtavan onnellinen. 

Lauantaina pääsin reissuun, 300km kotoa (oikein hurrrjan kauas) mutta parhaassa seurassa matkan lyhyys ei ollut se pointti. Pointti oli ultimate, laukaalainen parsapitsa, talvinen ajokeli ja "mä rrrakastan teitä kaikkia, te ootte oikeesti ihan parhaita kaikki <3!" kun paluumatkan väsymistaso alkoi naurun ja sammalluksen puolesta olla verrattavissa johonkin ihan muuhun kun aikaiseen aamuherätykseen vain.

Kirjoitin vertauksen päiväkirjaani, ehkä joku on keksinyt sen jo, mutta ei se mitään: Ihminen on niin kuin solu. Se tarttee viestejä toisilta soluilta, viestejä kasvaa, pysyä samanlaisena, jakaantua, erilaistua. Jos se ei saa minkäänlaista viestiä, se kuolee. Siksi eläimet on muuten niin tarpeellisia. Ne on läsnä, huomaa, hyväksyy, antaa tilaa, kantaa, tykkää, koskee, tarjoaa vuorovaikutusta ja on lähellä. 

Luin myös laulua, ja kirjaa, joista seurasi lauseita toivosta. Jos pelko vangitsee ja toivo vapauttaa, niin miten kuitenkin toivo on se, mikä aiheuttaa pelon. Pelko on sen pelkäämistä, ettei toivoma toteudu ja jo olevan menettämisen pelkoa. Jos ei toivo mitään, ei ole mitään pelättävää, eikä varsinkaan mitään menetettävää. Silloin on vapaa, kun ei pelkää. Mä ehkä kuitenkin mieluummin en ole vapaa ja toivon, ja pelkään, kuin en toivo, en pelkää ja olen täydellisen vapaa. Maailma voi olla paha, muttakun pitää luottaa että se kantaa siltikin. Ihmiset kun on niin kauniita välillä.

Turuntien varrelta bussin ikkunastakin maailma oli 16.11. kaunis.

uskotoivorakkaus -viikonloppu

Ehkä ihmisellä on joku aisti, joka on aivan erillään rationaalisesta puolesta meitä. Sellainen, joka aavistaa ja tietää asioita etukäteen, huomaa sen mihin ajattelu ei pysty ja ohjaa sitä kautta tekemisiämme. Mä oon miettinyt tätä ennenkin, ja viikonloppu vahvisti mun uskoa ihmisen tajunnan uskomattomiin kykyihin. Olinhan ihmetellyt, miksi odotin niin kovin festareita, ja nyt mä tiedän, miksi odotin. Sitä en tiedä, miten aavistin että odottaminen kannatti, mutta ei tarvitsekaan tietää, riittää että ihmismieli on maailman hienoin asia.

Maata Näkyvissä oli tänäkin vuonna hieno. Se tunnelma, yhteys, hämärä areena, musiikki, rukous ja ihmismäärä, kaikki kaverit ja sanoinkuvaamaton fiilis. Että täällä on meitä. Tapahtumana aivan ehdottomasti syksyn paras. Vaikkei jokainen bändi kaikkein suosikein ole, vaikka nukkuminen koulun lattialla on ikävää ja vähäistä, vaikka ihmismäärä ja melu rasittaa ja jonottaminen on tylsää, vaikka sitä ja vaikka tuota, niin silti ei hetkeäkään, että haluaisi pois tai jonnekin muualle. Onpahan jo neljäs asia jota odottaa tulevaisuudelta, ensi vuoden festarit siis!

Koeviikko alkoi 11,5 tunnin yöunilla (kummasti alkoi aikaisin nukuttaa Turusta palattua), ja on vaan niin kivaa kun ehtii tehdä kaikkia omia juttuja taas, kun ei tartte tehdä tai lukea läksyjä. Oon järjestellyt musiikkia ja kuvia kovalevyillä, ja vaikka se onkin ikuisuusprojekti, samalla huomaan tykkääväni kamalasti siitä. Järjestyksen luominen on erittäin tyydyttävää puuhaa, ja vanhat videot saa hymyilemään miten me ollaan voitu kaksi vuotta sitten olla noin pieniä!? ja vanhat unohtuneet biisit, joita seiskalla ja ala-asteella täysillä popitettiin sai mut jopa avaamaan Nitromen piiiitkästä aikaa. Liian vahvat assosisaatiot niistä biiseistä kaikkiin niihin peleihin, joita joskus kauan sitten ehti netissä pelata. Aika ennen kalenteria. On myös aikaa pelata Aliasta perheen kanssa ihan näin arki-iltaisin ja soittaa tunteja joululauluja, koska joulu on ihan kohta pian <3

opiskelun sijaan kirjoitan siitä

Leikkasin vihkosen kannesta suorakulmion, jossa lukee Meilahden kampus. Leikkasin sen viereen nuolen sitä osoittamaan, ja nyt ilmoitustauluni kertoo minulle suunnan.

Ihan oikeasti en ole ihan varma, koska tämä uusi varmuus kertoo vain pelottavaakin tarinaa siitä, kuinka edellinen helposti ja nopeasti unohdettiin. Edellinen oli kuitenkin ollut, apua, viisi vuotta melkein yhtäjaksoisesti! Siis eläinlääkis. Siksi en ole ihan varma, eikä tarvitse ollakaan, hyvä niin. Mutta toisaalta on kiva kun seinällä lukee suunta, joka oikeasti tuntuu hyvältä. Hassua kyllä, paljon enemmän omalta kuin eläinlääkis ikinä. Se ei koskaan jotenkin loksahtanut kohdalleen, vaikka vaikutti järjellä liian täydelliseltä ollakseen mahdollista (no, liian täydellistähän se olikin, ei tarvittu kuin kirosanan nimeltä akateeminen työttömyys hiipiä tuotakin unelmaa varjostamaan). 

Tiistaina me päästiin käymään Biomedicumissa bioteknologian kurssin kanssa. Se oli ehdottomasti parasta kurssissa, koska itse kurssin aihe, sekvennoinnit ja elektroforeesit ei jaksanut eikä jaksa vieläkään kiinnostaa tarpeeksi. Biomedicum on lääketieteen tutkimus- ja opetuskeskus Helsingissä, Meilahden sairaalan, Naistenklinikan, Lastenlinnan yms klinkoiden naapurissa, ja sen tiloissa toimii yhtä sun toista laitosta (FIMM, työterveys, THL, SOTLK, Minerva, Metropolia AMK, HUS jne), mutta miksi se erityisesti oli mielenkiintoinen paikka päästä käymään, on siksi että siellä opiskellaan lääkiksen prekliininen vaihe (=ensimmäiset kaksi vuotta). Ruoka tuoksui hyvältä, ja silloin kun se ei tuoksunut, tuoksui kutsu. Tarkkailin ohi käveleviä fukseja valkoisissa takeissaan, ja tunsin, tiesin, että minäkin haluan kävellä noin. Fiilistelin, vain kaksi vuotta ja Meilahti voisi oikeasti olla toinen koti…

Ope oli saanut meille Lindan puhumaan puoleksi tunniksi. Wau. Että miten voi onnistua noin. Ja olla silti hirmu hauska ja mukavanoloinen ihminen myös. Ja oli tehnyt tohtorintyönsä skitsofrenian perinnöllisyydestä, voi minäkin haluaisin! Linda puhui, että tärkeintä on valita suunta, mitä haluaa, ja sitten mennä sitä kohti, mutta ei liikaa laput silmillä koska tie harvoin on suora. Puolesta tunnista inspiroitui varmasti meistä jokainen.

Toisella luennolla yritin pysyä edes vähän mukana ja päätellä, mikä on mesenkyymi, ja lääkisopiskelun todellisuus havainnollistui. Ei kovinkaan eroa lukion iltapäivätunnista, ei mielenkiintoisuudella tai vireystilan puolesta. Jos oltaisiin kehdattu, olisi vihkon marginaaliin syntynyt keskustelu jostain kiinnostavammasta…

Mietin, että mun suunta tuskin on nimeltään "tule kansainväliseksi tutkijaksi" tai "voita Nobel". Siitäkään huolimatta, että luulen tietäväni, miksi lääkis kolahti heti ja eläinlääkis ei ikinä. Sitä kutsutaan kunnianhimoksi, ja vaikka en arvosta piirrettä itsessäni kovin paljoa, niin silti: että pääsisi Helsingin lääkikseen… Mun suunta on työ jota riittää, tarpeeksi vaativa koulutus ettei tylsisty siihen, yliopistoelämä, paljon vapaa-aika jotta eläimet ja kaikki kaikki muu elämä mahtuu myös. Mä en halua koko elämää vaan ammatin, joka mahdollistaa muun elämän. Tietysti työkin saisi olla kivaa, mutta kuitenkin vaan työtä. Lääkäri täyttäysi kriteerit, ja sen monipuolisuus mahdollistuu erikoistumisen juuri sinne mikä oikeasti kiinnostaisikin, biotekniikka, kemian kolmoskurssi ja osa lääkiksenkin kursseista kun vain sen verran, että niitä lukee kun pitää. Mutta on olemassa sellaisiakin logioita kun psykologia, neurologia ja fysiologia, jotka kiinnostaisivat oikeasti paljon.

Lääkis itsessään olisi tarpeeksi hienoa, sinne päästyään ei tarttisi yrittää olla enempää kun haluaa, antaa niiden jotka haluaa valmistua 23-vuotiaana tohtoreiksi ja päästä huipulle. Hiljalleen erikoistuminen ja maan lääkäripulan helpottaminen vaikka lyhennetyllä työviikolla kuulostaa mun korvaan paljon mukavammalta. Jäisi aikaa tehdä kaikkea muuta, kun täällä todella on kaikkea muutakin kuin yhden tiedekunnan tieteet joita haluaisin ihmetellä.

Niin varmana kuin voi uudesta suunnastaan olla (ja samalla tietäen, että ehdin vielä keksiä ties mitä muuta ja hylätä tämän innostuksen), suunta ei ole vielä johtanut konkreettisiin tekoisin asian auttamiseksi. Tällä hetkellä se tarkoittaisi biologian kokeisiin lukemista, kahden viikon päästä edessä siintävän luku-urakan nimeltä bilsan ylppärit aloittamista. Musta tuntuu, ettei tää koeviikko tule sujumaan kovin hyvin. Tavallaan se on rasittavaa, kun aliarvioidaan omia taitoja, koska yleensä se menee aina hyvin: "ai oho hups, emmä sit saanutkaan nelosta…" kun sieltä tuli 9½. Mutta, se on aina silti rehellinen tunne. Että luulee, ettei asiat mene hyvin. Ja vaikka se (onneksi) niin harvoin on totta, silti ääneen pelätään ettei osata. Kaipa se vaan kuuluu asiaan aina yllättyä, että selvisi kuitenkin. Ja kyllä, mä oon aika varma että tällä kertaa ei suju hyvin :D

Vaan, huomenna mulla on kenties viimeinen seittemän ja puolen kurssin jakson koulupäivä. Ei enää ikinä näin paljoa koulua. Sen olen oppinut, että kahdeksan on liikaa. Seitsemänkin, jos on raskaita kursseja. Mutta, kun näitä jaksoja tähän asti jaksoi, edessä odottaa vain kevyempää (jos unohdetaan ylppärit…). Sitä mietin, miten selviän ensi jaksossa yksin ykköspalkin torstai iltapäivistä, kun ei ole kavereita joiden kanssa viihdyttää pitkiä minuutteja monistekeskusteluilla (teksti reaktionopeusmonisteen takana "valitse kolme pizzantäytettä" viittaa keltaisen Maolin sivuun 140)… Toivottavasti siellä olisi joku tuttu ihminen, jonka kanssa selvitä ykköspalkkikompleksista.

Ja onhan opiskelukin ihan kivaa, ainakin aamutunneilla jaksaa välillä ihmeellisenkin hyvin. Lääkis motivoi, ja sekin, että puolet lukiota on takana jo. Toisaalta se kyllä on kauhistuttavaa myös, että aika on kulunut taas niin nopeaan. Koeviikko on kuitenkin ihana, koska lyhyet koulupäivät. Niinpä on parasta lähteä viikonlopuksi MNF:ään, jota jostain syystä taas odotan valtavasti, vaikken tiedä miksi.

do you remember who I chose to be?

Oli päivä, kun huomasin etten odota mitään. Aika voisi liikkua paljon hitaammin, kun ei ole syytä miksi pitäisi kiirehtiä viikkoja eteenpäin. On riittävästi, että osaa pysähtyä hetkellä, tietää, että tässä on. Miksi odottaa enempää, koska on jo hyvin?

Okei, kyllä mä sitten keksin, mitä mä kuitenkin odotan. Odotan wanhojen tanssimista, vaikka kauan luulin ettei näin pääsisi käymään. Odotan, hetkeä 11.3.2015 klo 15:00, siksi että silloin on kevyempi olla kun ei tarvitse pieneen aikaan enää osata. Ja odotan päivää kesällä, kun maailma avautuu. (Ei oikeasti, mutta odotan silti, kun saa ajaa, kun saisi tehdä melkein kaiken, palkintona siitä, että on ollut olemassa tarpeeksi kauan.)

Marraskuu tapaa maassa ja ilmassa olla harmaanruskea, pimeä ja ankea. Toisaalta on valoa ja lintujakin. Ensilumi kävi, ja lupaus kunnon talvesta olisi ihana. Ihan ihan rehellisesti, en haluaisi mitään muuta vuodenaikaa kuin mikä on. Turvallinen pimeys, kylmät ja lämpimät illat, lupa käpertyä. Ja joulu, oi. Ihan helposti marraskuuta voi rakastaa.

Okei, kyllä marraskuu vaatii rakastaakseen vähän apuja. Koska ylivoimaisesti eniten viikoista kuluu kouluun, (jota on liikaa vielä viikon ja koeviikon verran), jossa ei kehrätä. Kun tuntuu, että on kouluakouluakouluavaan pitää antaa tilaa toteuttaa pieniä juttuja. Löysin elokuvat. Rakastuin, kuten arvelin, Jigsawhn, vaikka en osaakaan nukkua niin taitavasti seuraavia öitä tämän iltaseuran jälkeen. Ensimmäistä kertaa ikinä keksin halloweenin. Pukeuduin hahmoksi (oisko ollut viitteitä aikaisemmin mainitusta) tallin kisoihin 31.10. ja ilta oli hirmuisen hauska. Ratsastaminen hauskinta tottakai, mutta halloween oli myös.

Oli päivä, kun tiputin lukion jälkeisestä elämästä eläin-sanan pois. (Pitänee sitten vapaa-aikaan ne ottaa, jos näin.) Koska yliopisto ja varma työllisyys osoittavat vain yhteen suuntaan, jota kutsutaan lääkikseksi. Aivot ja mieli kiinnostaisivat niin hurjan paljon, että siinä voisi olla ideaa.  Aluksi pitää tosin opiskella kuusi vuotta yleispätevyyttä, mutta ehkä silti. Psykiatreilla olisi jopa työvoimapula! ja kuudessa vuodessa toisaalta ehtii varmaan keksiä jotain muutakin suuntausta jos aivot sanoo ettei niitä sittenkään. Ihmisillä on myös ilmeisesti joku ikä, oisko siinä 40 jälkeen, kun toteuteen lapsuusunelmia. Silloin musta tulee varmaan ratsastuksenopettaja.

Biotekniikka ei kiinnosta yhtään, mutta derivaattaa tekisi mieli halata joka välissä. Se on niin ihana. Omalla tavallaan moni kiinnostuksenkohde, jonka arvelin lainanneeni toiselta, toisilta, saattavat kuitenkin olla ihan mun myös. 01001010 01101111 01101111. Vihkoihin piirtyy enemmän kuitenkin lyriikoita ja sanoja, kuin numeroita. Syy voi olla puhtaasti myös kirjoitusikävä, kun koulun käynniltä ei ehdi tätä tehdä tarpeeksi. Lääkärin palkalla voisi kenties oppia lentämään.

you know sometimes words have two meanings

Niin sekin koulutauko (kun loma-sanaa oli jostain syystä vaikea mieltää viime viikkoa käsittäväksi) tuli, oli ja meni. Mä tykkään syystauosta erityisemmin kun muista noista, vet inte varför, jotain tervetullutta ensimmäisissä pakkaspäivissä ja viimeisessä ruskassa on. Eniten kivaa oli leikkiä lipunryöstöä. Voisin ihan vaan sen takia tulla lasten kanssa leirille, koska jostain syystä ala-asteen jälkeen kovin vähän enää ehditään juosta pihalla, suunnitella taktiikkaa ja hämäyksiä, joilla peli voitetaan. Taskulamput, tikkupulla ja niin.

"ympyrä ja risti, mikä sormi viimeks siihen pisti?"

Riuttiksessa tallustellessa huomasin etuoikeuden: vielä tulee vuosia, jolloin noin vain ei pääsekään liukumaan tuttuja käytäviä ja hihittämään pimeään patjavarastoon kahdentoista lapsen kanssa. Tällä hetkellä se on niin itsestään selvää, että sinne pääsee, ei nyt ihan joka kuukausi, mutta melkein. 

Siellä soi samat laulut mitkä kotonakin, pianon soinnista on tullut syksyn mittaan niin tuttu, ettei sitä edes huomaa kuin aina silloin, kun itse haluaisi opetella. Piano kun on niin harvoin vapaa, yleensä täytyy odottaa toiseen hetkeen. Niin leirillä kuin kotona. Ja tavallaan on ihanaa oppia hyvin hitaasti. Tulevat ensimmäiset säkeistöt hyvin tutuiksi. 

There's a lady who's sure 
all that glitters is gold

And she's buying a stairway to heaven.

When she gets there she knows, 
if the stores are all closed

With a word she can get what she came for.

Ooh
and she's buying a stairway to heaven.

There's a sign on the wall 
but she wants to be sure

'Cause you know sometimes words have two meanings.

In a tree by the brook, 
there's a songbird who sings,

Sometimes all of our thoughts are misgiven.

Ooh, it makes me wonder...

Kummallista, miten kovin helppoa on viidellä tunnilla muuttaa vuorokausirytmiä. Ajaa tylsää Porintietä Forssaan1, jossa sunnuntai-iltana ei ollut ketään. Ajaa muuallakin, myös pääkaupunkiseudun juna-asemalle2, missä oli melkein jo yö. Ei yksin voisi olla niin suurta hyvää, mitä on kun on ystävät. On numeroteillä (1, 2) ja on lastenleirillä.

1

2

Niin samalla rakastan pimeää ja ajatusten vapautta, jonka se suo. Ja samalla myös pelkään sitä tunnottomuutta, jonka se useasti tuo. Niin paljon kiehtoo ja saa hymyilemään, ja siinä onkin se tärkeä. Vähän liikaa riipun väärässä kenties, mutta ei vielä varmaan pitäisikään osata ihan itse. Kun katson lehden kuvaa lumesta ja laskettelukeskuksesta, toivoisin sinne ja se on hyvä. Kun istun harmaan hevosen selässä, tiedän myös hyvästä. Itseasiassa, aika paljon silloin.

sitä vaan että...

... rakastuin mun uuteen kameraan. Tekstillistä joku toinen päivä.

lunakuu

Natriumlampun valo = syksy
Kappelitien ruoholla keltaista.
Kiipeämme ylös ja puhumme,
räpsähdys - merkki katuvaloista.
Motarin varrella kolme kirjainta, sinne.

Reaalilukujen tulo on -1.
Tällainen maa riitää syyksi,
 tällainen ilma yöksi.
Lokakuu hymyilee,
nuoruudesta jää naurua.

Vatsallani keskellä tietä
viisitoista sekuntia: sumuinen rauha.
Kiehtovat: kuu täysi ja ystävät
niin kauan kun yöhön lähtevät,
piirtyy valoisassa pimeässä rakkaita varjoja.

could blow this soul right through the roof of the night

Jostain syystä aloin odottaa keskiviikkoa, odottaa oikein paljon. Kummastuin, miksi niin paljon. Ei kai sitten ole ollut niin kovin montaa odottamiseen sopivaa kalenterimerkintää tänä syksynä, ehkä siksi. Eikä se ole huono asia ettei ole ollut. Sitä vain pelkäsin, jos odotan liikaa ja sitten petyn.

Ei käynyt niin. Brit Floyd oli loistava. Yritän kovasti miettiä, miten musiikista kertoisi, mutten osaa. Niin kauan kun maailmassa on sellaista, tähän on ainakin yksi syy. Olisin jäänyt, jos soitto olisikin jatkunut vielä seuraavaan päivään, mutta se kesti vain kolme tuntia. Yössä kuu teki pimeästä valoisan pimeän, ihan kuin sekin ollut kuuntelemassa konserttia.

Mietin, että koulu on aika hyvä juttu. Jaksaa päivästä toiseen herätä aikaisin ja istua siellä välillä kahdeksankin tuntia, se on hyvä, monestakin syystä. Tai että, mitä sitä muuten elämällään tekisi. Kun yleinen mielipide (ainakin niillä, jotka ovat koulunsa jo käyneet) taitaa olla samansuuntainen, niin siksi varmaan siellä niin laajasti vietetään aikaa. Se on ihan hyvä.

Sain takaisin koeviikkoisia konsepteja punaisella piirretyillä numeroilla koristettuina. Ajattelin, että välillä on terveellistä viettää mökötyspäivä. Harmitti, koska en ollut osannut tarpeeksi. Hyvin alkanut mökötyspäiväni ehti kestää puolisen tuntia, kunnes sekin yritys pilattiin: jaksotodistus kertoi opettajien olevan ihania. Olisin voinut käydä halaamassa muutamaa, vaikka ne pilasivatkin mökötyspäiväni melkein alkuunsa: koenumero voi olla kokonaisen numeron vähemmän kuin todistuksen kurssiarvosana, kun opettaja on oikein ihana ♥

Huomenna alkaa yhdeksänpäiväinen tauko koulusta. Haaveilen, jos ehtisin lukea jotain muuta kuin mitä arkena joutuu, edes vähän. Tässä taustalla on äkillisesti uudelleenpuhjennut kirjastorakkaus. Suurimman osan lomasta vietän Riuttiksessa. Vaikka aina tässä kohdin mietin, mikä ihmistä vaivaa kun vapaaehtoisesti haluaa keskelle metsää tohkeissaan riehuvien lasten kanssa leirille, tiedän, ettei siellä kaduta ikinä, että tuli taas. Riuttiksessa asuu onni, ja se muuttaa kaikkiin ihmisiinkin siellä, siksi.