Arkiräpsyt onnistuu taas tiivistämään tärkeimmät, miten on rakastettu kaupunkihetkiä, luotettu ruoan ja ystävien pettämättömään yhdistelmään ja pidetty huolta kavioliittoharjoituksistakin. Tää on jotenkin belle époque, nuoruudella perusteltavia rappioromanttisia viikonloppupäiviä kylän helmoissa ja euforiaa, unen tuntua odotetun oranssin ihmeen kiitäessä sen läntisen maan alla, jonka päällä näytetään nää verset.
Huulilla on vaalijännää, tuntuu tosi vahvasti miten me ollaan me, tekee mieli kuunnella wappua. Oon laittanut tavoitteita ensi vuodelle, ja on suunnattoman hyvä katsoa itsensä mediamaailmaan tai johtamaan yhteisössä, jossa puolustettaisiin tarvetta ihmissuhdepohdintaan tai tunteisiin. Melkein kuulee, miten oivaltaa.
Syvä purppura muistutti vähän haikeudesta lokakuun päätöksissä ja kansaa yhdistävä sotakokemus kosketti perinteisyyden haittaamatta, noiden tarinoiden kertomiseen elokuva on juuri oikea platta (koska kuuntelin podcastia ja opin uuden anglismin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti