kesä voi loppuu

Rugeria ja Paprua vuorotellen, lumi sataa ja sulaa vuorotellen.

rakasta kaikkee sitä mitä

Arkiräpsyt onnistuu taas tiivistämään tärkeimmät, miten on rakastettu kaupunkihetkiä, luotettu ruoan ja ystävien pettämättömään yhdistelmään ja pidetty huolta kavioliittoharjoituksistakin. Tää on jotenkin belle époque, nuoruudella perusteltavia rappioromanttisia viikonloppupäiviä kylän helmoissa  ja euforiaa, unen tuntua odotetun oranssin ihmeen kiitäessä sen läntisen maan alla, jonka päällä näytetään nää verset.

Huulilla on vaalijännää, tuntuu tosi vahvasti miten me ollaan me, tekee mieli kuunnella wappua. Oon laittanut tavoitteita ensi vuodelle, ja on suunnattoman hyvä katsoa itsensä mediamaailmaan tai johtamaan yhteisössä, jossa puolustettaisiin tarvetta ihmissuhdepohdintaan tai tunteisiin. Melkein kuulee, miten oivaltaa.

Syvä purppura muistutti vähän haikeudesta lokakuun päätöksissä ja kansaa yhdistävä sotakokemus kosketti perinteisyyden haittaamatta, noiden tarinoiden kertomiseen elokuva on juuri oikea platta (koska kuuntelin podcastia ja opin uuden anglismin).

täällä mie oon juoksennellu

Talliaamut eli haavearjen leikintä.

kuka leikkiin lähtee se marraskuun kestäköön

Ruger pelastaa matkat minne vaan - ttytä, utua ja hattuja. Marraskuussa on aurinkoa ja sitä tuttua pimeetä kuin aina. Mulle kaikki kaikessa ei tee väliä muille, flippailen mut se auttaa ja ihmiset ei lähde, toisinaan on jikävä mut sehän kuuluu. Koirat antaa laatua, silloin eniten kun muuten vaan räpiköi ja approilee kuun kadotessa. Odotus on päättynyt (vaikea uskoa) (!) ( )

feel it still

karhuja kengittää

Aloitan lukemisen liian myöhään ja siltikin haluan pitää kivaa kaverien kanssa, juhlia joulua ja puuroa. Viikon verran luen kaiken oman ajan ja silti kaikki neljä tenttiä jättää palkitsematta, ei saisi harmittaa kun pitäisi katsoa peiliin.

Oon huono, ei kiinnosta, en osaa, on pakko, turhaudun, itken, raivoan kurssille, nauran ittelleni.

Sataa ensilumi, on vuoden 2017 kuudes loskainen kuukausi. Kuukausi vaihtuu ja alkaa seitsemäs loskainen kuukausi.

Tenttiviikko loppuu. Mietin miten riski on, etten mene kouluun kuin huvikseni, ovatko ryhmätyöt tekijä mikä pelastaa syrjäytymästä? En usko riskiin, elämä on mulle niin paljon. Arkiheppoja ja teatterisyksy, joka jatkuu, yhteisöjen kultakautta, kiireettömiä iltapäiviä kirjastossa kahvilla, yhdessä, sosiaalisen todellisuuden pohdiskelua, tekemistä ja ihastelua, sunnuntailounas parhaan kanssa, luksusta. Nään unia mun unelmien tallista ja mietin luovaa alaa, harjoittelen lauantaina johtamista ja dynamiikkaa, jahtaan kummipoikaa, leikin faaraota, oon aina lapsi ja ylpeä siitä, mielikuvituksesta, ja kyvystä rakastaa, enkä usko etteikö olisi ja kävisi hyvin.

Yhtenä päivänä mä herään, keitän lapsille puuroa ja heitän eläinlaumalle aamusafkat. Avaan läppärin ja vastailen mun perheblogin kommetteihin, blogi kertoo meijän elämästä ja siitä miten kulutusyhteiskunnan ei tartte olla vaihtoehto, siellä on idylliset kuvat ja mä saan sanoa sitä työksi. Jos lapset menee iltapäiväksi kerhoon tai hoitoon, mä kirjoitan freenä jotain tärkeetä jollekin tai asiantuntijoin kestävästä taloudesta, sovin minne meen seuraavassa kuussa puhumaan ja mihin mediaan seuraavaksi meen räpättämään vaikuttavasta kehystä, lukiosivistyksestä tai rakkaudesta. Tai sitten lähen käymään duunipaikalla tekemässä juttua x, joka on mielekästä, oleellista ja kivaa. Palaan kotiin ja leikin emäntää lopun iltaa. Luen kirjoja jos pikkulapsiajan univelat antaa myöten. 

Sata kertaa todettu mutta joka tentin jälkeen kai uudelleen todettava: unelmien toteutumiseen ei mitenkäänpäin tarvita konsulttikeskiarvoa ja jo ihmisistä vierellä näkee, et oikea paikka tää on. Elä epäile kun hyvin käy.