Miten rakastaakaan mustikkametsää, mökkilampea ja kanssatupsuja, huomata, että en missään muualla, en missään toisessa seurassa olisi tämän mieluummin. (Alle kaksi kuukautta sitten itki, kun ei päässyt lääkikseen, nyt on valtavan helpottunut että saa tän syksyn ja nää ihmiset, ei tartte jakaa aikaa toisaalle. Hassua miten ajatus vaihtuu.) Lakki päässä yön pimeän sukelluksissa, saunan tahdeissa, keinussa laulaen suomisetien ikilemppareita - kevyt ilahtunut hämmennyksen läikähdys, että toinenkin saa niistä sitä samaa tarinaa ja osaa siksi. Hyvät ystävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti