Mulla on ikävä ja taas on toukokuu, taas on syyskuu, kolmen kuun välein tämä sama murhe, nämä samat tutut kyyneleet. Ja aina uudestaan lyö vasten kasvoja, miten yksi tunne voi hajottaa niin kokonaisvaltaisesti, musertaa vaikka luuli tietävänsä ratkaisuiden olevan vain elämän pieniä osia - kaiken takanahan kaikki on ihan hyvin koko ajan. Mulla on ikävä mutten tiedä ketä.
Näytös neljä tai viistoistatuhatta, sekosin laskuissa jo ajat sitten, lämähti yllättäin puskista ja kelaan viikonlopun tunteja yrittäen saada kiinni jostain. Mitä tapahtui, miksi ja kenelle, ja hei miten kauan tätä kestää? Kuuntelen taas Anssi Kelaa, valittuja biisejä, Chisua, vapaa ja yksin ja miehistä viis. Hymyjä ja iloa, pulkkamäki ja lukio-opeonni, ja seuraavassa tunnissa loputon parku ja menetys. Kyllästynyt satuttamaan, kyllästynyt tähän kertomukseen. Lopu jo ja anna jotain uutta, tätä on nähty jo riittämiin. Olisipa tämä viimeinen näytös. Ei vaan viimeinen encore. Jotain on tehtävä, sillä mun päästävä höpöttämään jollekin. Vaan jos vaihtoehtona on kävellä lavalta vain tullakseen vielä takaisin, mä en lähde tästä ikinä vaikka on kuinka kylmä nälkä ja kurja. Teatteri mene jo kiinni äläkä enää avaa.
Niin ja nää kuvat on vaan se visuaalinen puoli. Kaikki merkittävä tapahtuu niissä hetkissä sisällä ja ulosnäkyvä todellisuus, tekeminen, on pelkkää pintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti