Marraskuu yllätti tuomalla hanget Helsinkiin asti, mä rakastan talvikaupunkia ja melkein hymyilen pyörän liukastellessa, vaikka enemmän muistelenkin kaiholla ajatusta länsimetron mahdollisuudesta. Yhtäkkiä mun päivätkin on ihania, vaikea syksy jäi talven myötä ja toi tilalle onnea ja riemua, ihan kaikesta. Ostan lähikaupasta glögiä ja purkeittain latva-artisokkaa, kapriksia, valkosipulia ja suolakurkkuja, käyn kommunistiteatterissa jossa hahmo antaa kesken näytöksen mulle popcornia. Matikan kurssi vaihtui, differentiaalit on tuttuja ja mä osaan taas - ja ajat muuttuu: tehtävän edessä oleva merkintä "yo-tehtävä-numero-vuosi" ilahduttaa, "hei, jee, jotain mitä varmaan osaan" lukioaikaisen ennakkoharmistuksen "mahdoton, en edes yritä" sijaan. Kehitys kehittyy.
Viime viikon sana oli avartuminen, avarruin peruskoulun arjesta tempaamalla mun ala-asteella ja yläasteella, avarruin konsulttielämästä elämäni ekalla exqulla ja viikonloppuna Jyväskylässä avarruin kuntapolitiikasta enemmän kuin ikinä yhteiskuntaopin tunneilla. Valvoin pikkutunneille jutellen vihreää puoluepolitiikkaa kansanedustajien kanssa ja rakastuin siihen(kin). Haluaisin ehdolle kuntavaaleihin, haluaisin lääkikseen, haluaisin osata soten, sopon ja kopon, olla kunnanjohtaja, sijaistaa lukiolla matikantunteja, opiskella teekkarijuttuja ja kansalaisjärjestötyöryhmäänkin taisin joskus hakea. On mietittävä, mitä haluan eniten mutta on kivaa, että elämä näyttää taas sitä täyteyttä ja innostusta, mitä sen kuuluukin jos tunteet ei kesto-onnea peitä. Tuntuu siltä, että mun päivät täyttyy siitä, mistä nautin, tuntuu siltä, että vihreiden ihmisoletettujen keskellä oon vihdoin löytänyt omieni luo.
Mä nään omin silmin, miten meri jäätyy ja se on ihmeellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti