shine on your crazy diamond

Finnair-excu, torstai

metsä, lauantai

pelto, lauantai

maneesi, lauantai

omat sateenkaarihaalarit, vihdoinkin, maanantai 

Brit Floyd, tiistai

Kuluneet kahdeksan päivää on ollut viiniä, verta ja haalarimerkkejä, sillä me saatiin meidän kauan odotetut itse suunnittelemat haalarit, jotka on hienommat kun kellään muulla koskaan. On ollut kaksi excua ja skypeä, jolla kaukana olevat tärkeät on saanut lähelle. Lukiokemian pysyvyys on mukavaa, mutta kaikki kuukaudet niiden tuttujen kirjojen kanssa voisivat tietysti joskus loppuakin eikä alkaa aina uudestaan ja uudestaan - musta tuntuu, että osaan sivut ulkoa etuperin ja takaperin. Pitäisi varmaan siirtyä kehittävämpiin laskuihin, mutta ensin kannattaa silti varmaan kerrata että pohja on varmasti kunnossa. Ja bilsa on ihanaa.

Tiistai-iltana uskalsin pyöräillä yöllisen Helsingin halki, rentoutuneena lempparikeikan jälkeen, maailman parasta musiikkia ja vain omat ajatukset, vapaus ja hiljainen kaupunki. Sellasina hetkinä yksinäisyys on synonyymi onnelle ja yö ystävälle.

Senkin olen huomannut, että parhaat päivät on niitä, kun matikan tehtävät onnistuu ja ihanat kaverit on mukana nauramassa ja juttelemassa. Niitä päiviä tapahtuu esimerkiksi AVP:llä ja kehäykkösellä. Toinen huomio on, että jos on puolikuntoinen, näkökyky ei ole itsestäänselvyys vaan ehto, joka muistuttaa lepäämisestä.

ps. Enää viikko seuraavaan NVV-kertaan!

sen täytyy olla niin

Maailman kivoin marraskuun alku, satoi lunta ja pakkastui, pääsin luistelemaan ja eksymään suomenhevosen selässä valkoiseen metsään. Ilta pimenee aikaisin, niityillä lunta ja hiljaiset kadut - joulun tunnelmaa tekee onnelliseksi. Totutumpi loskamarraskuu vesisateinen tuli sekin ja vei lumet, mutta talvi tulee vielä takaisin.

Atlantin takana tapahtui kummia ja koko maailma joutui järkytyksen kautta hyväksymään yllätyksen. Ilmastohuoli kasvoi taas, mutta vastapainoksi kurjaan on glögiä ja kaipaamaani lempparihunajaa.

Tällä viikolla oon eksynyt juristisemmaan energian tulevaisuudesta, alkanut selvitä jokseekin taitavasti pääkaupungin joukkoliikenteessä, nauttinut kuvien teippaamisesta albumiin ja keskiviikkoillan Grey-hetkestä. Oon nukkunut jo ainakin kaksi viikkoa joka yö kahdeksasta yhteentoista tuntia - keskiarvo on yhdeksän. Mitä kaikkea sillä ajalla voisikaan tehdä, mutta yritän ajatella sen enemmin niin, että mitä luksusta on että pystyy nukkumaan niin hyvin. Mulla on koulussakin kivaa,

johon auttoi varmaan päätös lähteä kokeilemaan sitä lääkistä. Ei millä tahansa hinnalla, koska mä en enää suostu sitkuttelemaan elämistä jonkun koepäivän yli. Vaan miten kivaa on lukea rakasta tuttua bilsaa ja luvan kanssa innostua aivoista ja siitä koko lääketiedekentästä siellä, jonne saatan ehkä päästäkin. Tai saatan olla pääsemättä, sekin voi olla okei, koska ei mulla mitään pakottavaa kutsumusta minnekään ole. On vaan hienoa, että kaikki on mahdollista ja saa kokeilla, oppia ja mennä eteenpäin. Juuri kun Otaniemestä on alkanut löytyä se mun kokoinen kolonen, mut saa innostumaan ajatus jostain seuraavasta, uudesta jutusta. Ens keväänä sen nimi on lääkis, ja vuoden päähän en uskalla ennustaa. Mä lupaan, että en valita kertaakaan lääkikseen lukemisesta, (paitsi kemiasta saan vähän). Mä en tee tätä siksi että on pakko vaan pelkästään siksi että mä uskon että se lisää mun elämään hyvää.

aivan kuin lapsen sadussa

 Marraskuun ensimmäisenä.

kenen joukoissa seisot?

Marraskuu yllätti tuomalla hanget Helsinkiin asti, mä rakastan talvikaupunkia ja melkein hymyilen pyörän liukastellessa, vaikka enemmän muistelenkin kaiholla ajatusta länsimetron mahdollisuudesta. Yhtäkkiä mun päivätkin on ihania, vaikea syksy jäi talven myötä ja toi tilalle onnea ja riemua, ihan kaikesta. Ostan lähikaupasta glögiä ja purkeittain latva-artisokkaa, kapriksia, valkosipulia ja suolakurkkuja, käyn kommunistiteatterissa jossa hahmo antaa kesken näytöksen mulle popcornia. Matikan kurssi vaihtui, differentiaalit on tuttuja ja mä osaan taas - ja ajat muuttuu: tehtävän edessä oleva merkintä "yo-tehtävä-numero-vuosi" ilahduttaa, "hei, jee, jotain mitä varmaan osaan" lukioaikaisen ennakkoharmistuksen "mahdoton, en edes yritä" sijaan. Kehitys kehittyy.

Viime viikon sana oli avartuminen, avarruin peruskoulun arjesta tempaamalla mun ala-asteella ja yläasteella, avarruin konsulttielämästä elämäni ekalla exqulla ja viikonloppuna Jyväskylässä avarruin kuntapolitiikasta enemmän kuin ikinä yhteiskuntaopin tunneilla. Valvoin pikkutunneille jutellen vihreää puoluepolitiikkaa kansanedustajien kanssa ja rakastuin siihen(kin). Haluaisin ehdolle kuntavaaleihin, haluaisin lääkikseen, haluaisin osata soten, sopon ja kopon, olla kunnanjohtaja, sijaistaa lukiolla matikantunteja, opiskella teekkarijuttuja ja kansalaisjärjestötyöryhmäänkin taisin joskus hakea. On mietittävä, mitä haluan eniten mutta on kivaa, että elämä näyttää taas sitä täyteyttä ja innostusta, mitä sen kuuluukin jos tunteet ei kesto-onnea peitä. Tuntuu siltä, että mun päivät täyttyy siitä, mistä nautin, tuntuu siltä, että vihreiden ihmisoletettujen keskellä oon vihdoin löytänyt omieni luo.

Mä nään omin silmin, miten meri jäätyy ja se on ihmeellistä.