Voi mikä elämä. Kun lähtee valvomaan viistoistavuotisten unta kiltteyttään, koska ei se nyt niin kamalaa varmaan oo etten voisi. Kun viikosta tuleekin ihana ja lemppari. Kun on iltahartsit ja Jeesus ja leiriä pitämässä nauravat maailman hauskimmat tädit ja hiustyyli-idoli. Me naurettiin niin paljon, kirosaneltiin ja me selvittiin, vaikka lapset oli villimpiä kuin ikinä ja ihan pihalla - ja puoli minuuttia ennen bussin pysähtymistä kotiseurakunnan pihalle aloittivat spontaanin uskontunnustuksen. Että sellasta.
Öisin mä tein fysiikkaa, puolituntiset kului äkkiä ja pimeä oli lyhyt. Koskaan nukkunut noin vähää, mut ei siihen kuollut. Siinä eli. Oli helppo ja oli Pariisin kevät, oli päivät kun en nukkunut silloinkaan vaan rakastin metsäreittejä ja hypin hyppyreistä korkeammalle kuin koskaan. Ja olin onnellinen, rinteistä ja ihmisistä, riparista, lumesta, ihan kaikesta vaan tosi onnellinen.
Yhtäkkiä koko kevät on vaan valoa ja kesä vapautta, mulla ei olekaan ikävä ketään ja kaikessa on vaan syytä ja lupaus hyvästä. Mä oon tosi onnellinen vaikka kuu katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti