torstai 29. lokakuuta 2020

tapahtuu kaikki mut ei mitään samaan aikaan

Joskus alkusyksyn aikaan mä toivoin lumista talvea, ensilunta aikaisin, jo lokakuussa. Sellasta talvea, että ainakin kotimaassa saisi mennä ja tulla miten tahtoo. Jatkoin toiveitani, että jos lumi jättäisikin tulematta, pitäisi Salmisaari ovensa auki ja opettaisi lisää uskallusta luottaa siihen, että köysi kestää ja korkealta ei tipu maahan asti. Lokakuu vaihtuu marraskuuks ihan pian (huonoina päivinä marraskuu takas lokakuuks?) ja lumi puuttuu etelästä mutta vakkaritunturi odottaa meitä ja kausi alkaa, laudan pohjissa on parafiinia ja köydet kestää ja ovet on auki yhä, vaikka tilanne maailmalla on huonompi kuin ikinä keväällä ja huulipunaa ei näe maskin alta kukaan. Toisinaan laitan sitä silti ja lokakuu on hymyillyt kaikissa väreissä. Oon kuunnellut tarinoita elämän voimasta ja maailma on monempi kuin aikoihin. Hullun hyvä lokakuu, tekis mieli halata kirjoittajaa vuosiin 2016 ja 2017 ja kertoa et kyllä ne lämpimät pehmeän keltaisetkin syksyt sieltä saapuu.

Syyslomalla ajettiin Itä-Suomen vaaroille muttei vaaroihin, syksyn ja talven rajamaille, pimeille ja märille poluille jotka kuitenkin oli niin hyvät ja iloiset. Kantamukset oli keveät, laavuyöt suloiset ja nauru ei lakannut. Kiviniemessä oli yllätyssauna ja järvivesi jo viilennyttä, ja kaupunkioloihin palasin retkikipinän roihutessa isommin kuin ikinä. Niin hyvä on.


 



perjantai 16. lokakuuta 2020

ruoho olis vihreämpää aidan kummallakin puolella


Repovesi-chillailua lempparikaksikon kanssa sen viikon päätteeksi, kun palasin Bookbeatin pariin ja binäärisen maailman kyseenalaistaminen lisääntyi taas viistoista pykälää. Alkaa tuntua, että vuoden lupaus olla viikonloput ulkona tulee toteutettua eximia cum laude approbatur. 

mut tyhmintä ois alkaa pelkäämään


Keskisyksy on rakas. Pink Floyd time. Pimeempiä iltoja, oransseja puita, on ollut tosi lämmintä mut ihan viime päivät alkanut viimein kipakoitua. Oon pelännyt että hyvä loppuu ja sättinyt itseäni moisesta turhasta. Jollain tavalla on helpompaa kun elämä on puhdasta deepwatersoloa, mutta helppo ei välttämättä ole tavoiteltavin asianlaita. Vielä on saanut mennä ja tehdä, kunhan pitää maskin kasvoillaan. Otaniemen lumiklubi on ollut syksyn yks isoimpia iloja, ja se on paljon sanottu koska kaikkea hienoa tapahtuu joka viikko. Paitsi boulderointitaso on tipahtanut lehmän hännän lailla, mut vastapainoksi olen oppinut muita lajitaitoja senkin edestä.