Joskus alkusyksyn aikaan mä toivoin lumista talvea, ensilunta aikaisin, jo lokakuussa. Sellasta talvea, että ainakin kotimaassa saisi mennä ja tulla miten tahtoo. Jatkoin toiveitani, että jos lumi jättäisikin tulematta, pitäisi Salmisaari ovensa auki ja opettaisi lisää uskallusta luottaa siihen, että köysi kestää ja korkealta ei tipu maahan asti. Lokakuu vaihtuu marraskuuks ihan pian (huonoina päivinä marraskuu takas lokakuuks?) ja lumi puuttuu etelästä mutta vakkaritunturi odottaa meitä ja kausi alkaa, laudan pohjissa on parafiinia ja köydet kestää ja ovet on auki yhä, vaikka tilanne maailmalla on huonompi kuin ikinä keväällä ja huulipunaa ei näe maskin alta kukaan. Toisinaan laitan sitä silti ja lokakuu on hymyillyt kaikissa väreissä. Oon kuunnellut tarinoita elämän voimasta ja maailma on monempi kuin aikoihin. Hullun hyvä lokakuu, tekis mieli halata kirjoittajaa vuosiin 2016 ja 2017 ja kertoa et kyllä ne lämpimät pehmeän keltaisetkin syksyt sieltä saapuu.
Syyslomalla ajettiin Itä-Suomen vaaroille muttei vaaroihin, syksyn ja talven rajamaille, pimeille ja märille poluille jotka kuitenkin oli niin hyvät ja iloiset. Kantamukset oli keveät, laavuyöt suloiset ja nauru ei lakannut. Kiviniemessä oli yllätyssauna ja järvivesi jo viilennyttä, ja kaupunkioloihin palasin retkikipinän roihutessa isommin kuin ikinä. Niin hyvä on.