se oli 10. päivä

Twitterissä muistutettiin siitä hetkestä, kun ajateltiin vuoden 2019 olleen paska, mutta miten onneksi se pian loppuisi ja aloitettaisiin uusi ja raikas 20-luku. En muista väittäneeni viime vuotta huonoksi - muistan kehuneeni sen yhdeksi parhaista, mutta myöntäneeni samaan hengenvetoon että 2018 saattoi olla sitäkin pehmeämpi ja mulle kiltimpi. En usko monenkaan arvanneen, että uusi uljas vuosikymmen ilmoittaisi ensimmäisten viikkojen honeymoonin päättyttyä, kuinka seuraavana vuorossa olisi valtava lama ja lamauttava pelko koko terveydenhuoltosysteemin sihahtamisesta parannuskuntoon ylikuormansa alla. 

Hetkittäin muakin ahdistaa ja tuntuu vangitulta. Kotimaakunnan eristäminen ja feedeissä vellova sosiaalinen sosiaalisuudesta sheimaus ovat merkkejä kadonneesta vapaudesta, jos mistään muusta. Vapauden menettämisen tunne on kummallisen konkreettinen. Ensimmäinen vajaa kaksiviikkoinen meni tottuessa pienentyneeseen elämänpiiriin ja videopuheluiden ylimäärään, sitten alkoi meidän hallituksen kevätloma ja on aikaa olla. Aikaa olemiseen on kuuleman mukaan ilman lomaakin, mutta loma tarkoittaa ruudun kestävän hetkiä päivien sijaan ja se tekee hyvää.

Oon lukenut yöperhosista ja naisista, joita ajatella öisin, googlanut fmajseiskaa ja fismollia ja seikkaillut ulkona. Aion jatkaa kirjoittamista.

Ei tunnu siltä, että ois muuttanu Berliiniin, mut se ei sentään ollut suunnitelmissa muutenkaan. Moni muu asia oli, mutta ihmeen nopeasti pettymyksen hyväksyy ja uudet ideat korvaa ne, jotka siirtyivät vuodella. Sitä kutsutaan varmaan resilienssiksi, mutta vähän mietityttää miten ihmiset jaksavat jos pihapiirissä on pysyttävä vielä tuomen kukkiessa ja pääskysten leikkiessä. 

 Kuvissa on maaliskuu ja ollaan lauantairetkellä.

you're lacking out of wit and stories

Takaisin saa tulla, suuntaa saa muuttaa. Täällä taas, rakas heinäinen maailmani. Tervetullut ja tuttu tunnelma, olla näillä sivuilla ja bloggerin rakkaassa oranssilla koristellussa editorissa. Nojaan samaan valkoiseen laudoitettuun seinään, johon lapsuuteni blogin varhaisemmat vuodet, vierellä omat samat koirat tuhisemassa uniaan. Joulukuussa Kiinassa ihminen osti torilta lepakon ja kolme kuukautta myöhemmin koko globalisoitunut maailma seisahtuu pandemian alla. Olen tullut viikonlopuksi kotikotiin, pakoon viruksen yksinäiseksi tekemää kaupunkielämää. Kotiin saa tulla.

Samalla kun mietin, onko menneen ottaminen takaisin tähän arkeen ajatusvirhe ja tarpeetonta nostalgiaa, huomaan myös kasvaneeni. Tätä tekstiä kirjoittaa 19 ja puoli kuukautta vanhempi minä, ja vaikka miljöö on virtuaalisesti ja fyysisesti sama kuin vuosikaudet aikaa taaksepäin, en palaa noihin hetkiin. Palaan hyvän äärelle, joka oli elämässäni jo vuosia sitten, mutta elän maaliskuuta 2020 ja olen uutta ja tuttua, niin kuin ihminen aina. Sanaikävän lisäksi ajatus avoinaisuudestani nollaykkösaavassa alkoi tuntua vähemmän vaaralliselta. Ei täällä sittenkään ole kaikki, vain osa, puuttuupa vaikka 19 kuukautta kaipuuta kauas, onnellisia hetkiä mediakeisarina, ihmistä suurempia minuutteja Otaniemi-täyteyttä, kesä kandidaatintyön, lentokonemaailman ja spinnutreenien parissa, kuusi viikkoa Amerikassa, telttaöitä, Ylämaita, resilienssitreenejä ja kiipeämistä. Puuttuu eräs unelmien ääneen sanominen ja niiden siirtyminen maatilasta Lapin käynnin pysyvyyteen, puuttuu elokuvien Airbnb:t. Ja niistä vuosista, mitkä täällä ovat, on vain kauniit sanat ja jotkin tunteet, satunnaisia tunteja. Ja jossain määrin, joku on sanonut, omakohtainen on julkista ja henkilökohtainen poliittista, ja tiedä vaikka joku saisi jotain lukiessaan 17-vuotiaan ihmisen sanoja ja löytäessään sen kasvua.

Pandemia pelottaa ja aiheuttaa pettymyksiä, mahdollinen wappu ei ollutkaan huumorillinen diskurssi vaan aito päätösasia, ei helppo sellainen. Lentomatkustaminen tippuu pieneen ja kaikki oppivat, että sen pienen vessasuihkun nimi on bidesuihku. Sanovat, että Covid-19 aiheutti jo vuosia tulevaksi uumoillun laman eikä kukaan tiedä, kauanko poikkeustila ja ryhmäkontakteista pidättäytyminen jatkuu - viikkoja, kuukausia vai yli kesän? Moni hahmottaa, että huhtikuun lopulla ollaan jo voiton puolella, itsekin odotan purjehduskautta kuten ennenkin ja uskon, että Jukola ja juhannus tapahtuvat. Koko maailma on samassa tilanteessa ja yhtäkkiä kaikki ovat lauantain ulkona, menevät perheidensä luokse ja paljon ollessa peruttu löytävät alkukevääseen aikaa, joka parhaimmillaan antaa voimia ja kiirettömiä päiviä kaikkein läheisimpien kanssa yhdessä. Jotain hyvää, vaikka ei kukaan pandemiaa halunnut.

Aion tehdä niin normaalisti töitä ja arjen juttuja kuin on perusteltua ja yhteiskunnan kokonaisvaltaisen turvallisuuden kannalta sopivaa (virus ei haittaisi minua mutta joillekin se on henkeä uhkaava riski). Opettelen myös pyörimään lumilautani kanssa ja toivon kaikkeni, että viranomaiset eivät kieltä kuunvaihteen Lapin matkaa. Jos poikkeusaika jatkuu ja maan sisällä saa liikkua, voidaan mennä kevätretkille. Nature is not closed, ja se tekee onnelliseksi.