seuraava blogi

takkuflow.fi 

mä melkein huudan sun perää

Mä melkein huudan myös tän blogin perään. Aloitin 2011 lopulla kirjoittamaan heppapäivistä Heinäiseen elämään, ja 2013 sinne alkoi valua lifestylejuttuja ja vuoden 2015 alun testailut kakkosblogista kulminoituivat tähän heinämaailmaan saman vuoden huhtikuussa. En edelleenkään tiennyt, miksi tai mitä kirjoitan, mutta tarve heittää kännykään tallentuvat räpsyt ja arjen fiilikset jonnekin pusersi tämän eloon. Päivääkään en ole miettinyt, enkö nauttisi tästä, ja vaikken koskaan saanut kiinni, haluaisinko ihmiset lukemaan arkeani vai piilottaa minäni kaikilta, postaus toisensa perään on ilmestynyt ja joka kerta yhtä vaivatta ja kirjoittajansa rentouttaen. Tästä tuli ykkösblogi, ja tänne on tallentunut lukiolaisen eläinlääkiksestä unelmoivan tytön matka kohti teekkaria, jolla on paikka ja suunta maailmassa ja kaikki niin valtavan hyvin. Polun varrelle on mahtunut suuria tunteita ja suuria päiviä, pieniä tunteja ja hurjasti uutta ja myös pysyviä juttuja. Joku on saattanut tunnistella, että jotain uutta on taas rivien välissä kypsynyt pitkin kevättä ja kesää, vai pitäisikö sanoa, pitkin tätä elämää.

Tämä teksti jää Heinäisen maailman toiseksi viimeiseksi, ainakin tältä erää. Kuten varmaan kaikki muutkin, mä pohdin missä haluaisin nähdä itteni tulevaisuudessa, mitä työtä tehdä ja mikä tekisi eniten onnelliseksi. Mulla on myös pieniä ja suuria unelmia, ja jotkut niistä on pysyneet niin kauan, että niiden voimaan alkaa pikkuhiljaa luottaa. Bloggaajan ammatti on yksi suuri haave ja toive, joka on huutanut kesän ajan jo kovaan ääneen mun päässä. Vaikka se edelleen kirjoitettuna kuulostaa naiivilta ja joku voisi kysyä, että miten meni noin niinkun omasta mielestä toi uravalinta, dippainssi ei ihan tohon blogi- ja mediamaailmaan sinällään liity, niin mulla on vahva tunne, että tälle on annettava mahdollisuus. On todennäköistä, että juuri kukaan ei ala lukea mun blogia ja että unelma ei kanna. On mahdollista, että se kantaa.

Mulla on suunnattoman haikea fiilis päätellä tätä tarinaa täällä, oon saanut tästä paljon. Toisaalta mulla on tämän myötä hyvä benchmarkki siitä, miltä bloggaaminen tuntuu kun se tekee onnelliseksi. Jos uusi blogi ei tee, mun pitää ehkä päivittää sitä unelmaa. Blogi ei poistu mutta mä piilotan sen jonkin ajan päästä, sitä ennen tuun kertomaan viimeisessä postauksessa uuden blogin osoitteen - en voi kertoa sitä nyt, koska tiedättekö miten vaikeaa on keksiä hyvä nimi? Nimeä odotellessa. Olisin voinut (ja ehkä vähän halunnutkin) jatkaa tätä blogia muokaten tyyliä julkisempaan päin, lakata viljelemästä kryptisiä sanayhdistelmiä ja rajata aiheet niin, että oikeasti uskallan kaikelle kansalle niistä kirjoittaa ilman salamyhkäistä rivinvälimeininkiä, joka on toistaiseksi ollut blogini tavaramerkki. Kuitenkin täällä on musta ja mun nuoruuden tärkeistä vuosista ihan hurjasti informaatiota ja kuvia, ja siltä varalta että lukijakanta uudella blogilla todellakin kasvaisi isoksi, niin pelkään jättää liikaa omaa itseäni kaikkien pengottavaksi. Haluan kuitenkin säästää tekstit tässä muodossa, joten en halua poistaa mitään vanhaa. Varmaan ymmärrätte. Lisäksi, vaikka Blogger onkin ihana ja helppo ja niin toimiva alusta, niin Wordpress on vähän edistyneempi ja haluan oppia jotain uutta.

Mitä muuta, mun lomapäiviin, jotka oon saanut hengata kaksin mun rakkaan läppärin kanssa, realisoida blogiunelmaa ja toteuttaa omia projekteja? Oon keksinyt innostuttavaa syksylle, huomannut että elämässä on oikeasti sitä aikaa, jota sinne niin kauan halusin saada. Muutoksia elämään saa tehtyä, joskus niissä vain kestää kahdeksan vuotta. Nothing else matters menee jo ihan hyvin, Ammaj9 ei. Heinäkuussa uin 55 kertaa, se on aika paljon ja kertakaan ei kaduta. Syksyä odotetaan jo hiljakseen, vaikka hellekesä on ollut aika ihanaa tukaluudestaan huolimatta. Ihmisiä lähtee pois ja vanhoihin tuttuihin törmäilee, bucketlistin windsurf on tehty ja elokuun työkuukausi alkoi päättäen mun ehkä parhaan kesäloman koskaan. Kaikki on tosiaankin hyvin, ja vaikka tämä paikka jää, uutta (parempaa?) tulee tilalle. Palataan.

paljain jaloin astuu ilman

Mökkiviikonloppu ja yösaunat, aatteen ja urheilun ystävät ja sateisen korven jallupöllö tunnit oli kivaa. Suolla sählääminen liki isänmaallista, uimaan oli matkaa ja kaislaa vaan vesi maitoa. Ajeltiin Myrrin kanssa ja muisteltiin 2015 kesää, kuunneltiin levyjä ja ihan koko ajan sama ajatus mielessä, just tätä elämää tahdon.

limpsin lampsin

 Mummolassa.

rannoillamme rauhallista

Tänäkin kesänä yhden äänen äänestyksen siisteimmästä kesälomareissusta voitti pohjoinen. Lähdettiin vaihteeksi yhdessä (vihdoin pystyttiin) ja sopu säilyi, ympärivuorokautisen auringon hidastamat päivät meni vähän nopeammin kaksin. Silti paras iteraatio vuodentakaisesta oli paluulipun hankkiminen tien päältä, kun eräilyn saturaatiopiste saavutettiin sunnuntaina, saatettiin tiistain vaihtuessa keskiviikoksi olla jo pääkaupungin yöhelteissä (kuin etelän ulkomailla aivan).

Matka sisälsi perinteiset vuorokauden mittaiset julkisen liikenteen tukemiset suuntaan ja toiseen, menee jo rutiinilla ja Eskelisen linjat käy tutuksi. Uutena twistinä oli polkupyörän roudaaminen, mut sujuhan sekin ja etukäteen pelottavat Pohjois-Norjan nousutkin taittui, ei kevyesti mutta ei kamalastikaan. Mä tykkäänkin enemmän polkea ja nähdä useemman maiseman kuin patikoida ja meditoitua pariin tunturiin. Inarista poljettiin Sevettijärventien loppuun, järvet oli vuoroin kirkkaita laguuneja ja vuoroin suohumusta, mutta miten mageeta että juomaveden voi napata niistä tosta noin vaan. On meidän luonto hienoa.

Ylitin EU-rajan jo toistamiseen vapun jälkeen ja sain uuden maan mun reissuvihkoon, vihdoinkin Norjassa. Reitti kulki Varanginvuonon alitse ja käytiin yksi yö vaeltamassa melkein Varangin niemimaalla. Suunnitelmia hiottiin matkan edetessä, haettiin täydellistä päivämatkaa ja ensin tiputettiin ja sitten lisättiin kilometrejä niin, että viimeinen kohde oli Nuorgam, jossa vietettiinkin puolivuorokautta tekemisinä Teno-joki ja kaksi K-markettia. Palveluita ei Koillis-Lappi harrasta, satoja kilometrejä ilman ainuttakaan kahvilaa, eikä risteyksiä kuuteen päivään mahtunut kuin neljä. Löydettiin instagrammable telttaspotti Jäämeren rannalta ja joka päivä pääsin uimaan, vastoin odotuksia vedet oli lämpimät ja tää hellekesä uskomaton: hei mantereen pohjoisrannoillakin huideltiin kolmenkympin rajaa ja paarmat häiritsi way too more kuin hyttyset. Lomamoodin tunnistaa, kun nukkuu päiväunia taivasalla taukopaikkojen nurmikoilla vaikka telttayötkin venyivät 11-tuntisiksi. Luin Mediayhteiskunnan ja pyörä ja kroppa pysyi ehjänä, siinä viikon saavutukset.

Huomattavana erona viime vuoteen, pohjoisen unelmasta puuttui nyt täysin eskapistinen ulottuvuus, ja mikään osa mua ei tosissaan haaveillut sinne asettumisesta. Paljakka pysyy siellä ja tunturien rinteille mä varmasti palaan läpi elämäni, mutta on paras vuosi ikinäTM ja kotiinpaluu kaupunkielämään yhä parhain osa reissua, 2018 tiedän minne kuulun ja etelä kantaa kauniimmin kuin koskaan.