Tajunnut taas miten elämä pyörittää lastaan ihan mielensä mukaan, mitään valtaa itsellä ole vaikka hetkittäin kuvittelee toisin. Onneksi hyviin asioihin taipuvaiseksi laitettu tämä vuosi, mut ihan ihmeellistä miten niin pyytämättä yhtäkkiä voi suunnitelmiin ja arkeen iskeä ihminen joka sanoo et q. Juostu, syöty joka ateriaa ja leikitty yliopiston yläkerrassa. Päivät olleet myös hommajuttuja, nostalgista lyijykynäpaperimatikkaa ja kiltispuutetta.
Töissä fiilistelen oppimista yhteiskunnan järjestelmistä, arvoista kumpuavista strategioista ja kokonaisuuksista, joita ymmärtää, joihin vaikuttaa. Illalla vaihdan haalarit ja me tanssitaan yhteen ja seuraavana päivänä puhutaan muista ja meistä, vanhasta ja uudesta, niiden tyyppien kanssa joiden kanssa asuttiin kouluun 2004, 2010 ja 2013. Käydään lakeuksilla rakastamassa konttaavaa naperoa ja ollaan lauantain kokonainen lattialla tekemättä kummempaa, ollaan yhdessä ja nauretaan paljon. Junamatkailukin on niin kivaa, että ehdottoman hyvää kyläilyä ja hyvää tekeviä ystäviä kaikki raksut ja musut.
Uskoisitko, jos kertoisin miten paljon hyvää on kuukausi ollut? Niin hyvää, etten ole kerennyt kirjoittaa täällä lainkaan ja kuvissakin painottuvat koiraponisunnuntait, kestoiloa nekin. Vaan tällä kertaa hurjaa onnea on tulvinut joka puolelta, enkä usko valehtelevani, kun sanon että kulunut kuukausi on ollut parhain toistainen - samoin kuin kuluva vuosikin.
Koulussa on ollut kivaa, asiat tuntuvat merkityksellisiltä ja oppiminen motivoi, suunta ja suuri kuva ovat kirkastuneet kilpaa kevättalven auringon kanssa ja projektit kliksuu, yhteisö inspiroi ja ensi kertaa sitten lukion olen päässyt iloitsemaan matikkaflow'sta, primaaliduaalit ja optimointiexcelit on toimineet korjaavana kokemuksena yliopistomatikkaan. Kiltis taitaa korreloida dopamiinin esiintyvyyteen ja laajemmin kouluun ja yhteisöön: missään muualla olisi mieluummin.
Puurojengilovea, myöhäisillan Oscar-leffoja ja lauantaipaljua, parit sitsit ja Sillis as a Service. Haukiaamuja ja mekkoja, perjantai-illan lentishengailua, Turku ja speksi, lettuja talviyössä tähtitaivaan alla ja viikonloppuisin. One more time ripariviikko valvottuja öitä ja pikkuveljen levyä kuunnellen pakahduttuja automatkoja metsäkunnan laidan ja niemikylän sydänkodin väliä. Oli myös torstai-ilta, kun itkettiin iloa puhelimen eri päissä, vain kun tärkeimmälläkin kaikki yhtä lailla hyvin mitä itsellä, tuo onnen jakamisen suuruus.
Pakkaset ja talvi tulivat kunnolla (♥!), kohta kai kevätkin. Sattumia, jotka nostaa huippukorkeuksista toiseen, olisiko joku vuosi sitten kertonut kuinka innoissaan työstä voi olla. Unelmat toteutuu, tavoitteet täyttyy. Kesätöitä kevättöitä ja kohta niitä kevätöitäkin, niitä ennen ajanhallinan harjoittelua ja unien priorisoimista, kun jostain on löytynyt se, joka innostuu tekemisestä eikä malta hidastaa. Huomaan identifioivani itseäni yhä enemmän kiinni tekevään maailmaan jossa on venturea ja Nalle idolina. En usko sen olevan huono. Uskon maailmassa olevan ihan valtavan paljon kaikkea ja erilaista ja montaa. Ja että elämä osaa nostaa silloinkin, kun luulee jo että pää kolahtaa pökerryksiin kirkkaudesta ja kaiken valosta. Mitä vielä, jodel:
~
You might not believe your eyes. (Enkä viittaa edes lempipartitiiviin, jota jokaiseen tekstiin.) Mint this lyfe.
